Olin pelastettu. Selittääkseni miten, on minun kerrottava, mitä oli tapahtunut Kultaisessa talossa ja kuinka yöllinen hyökkäys onnistui.
KYMMENES LUKU.
Kaksi yllätystä.
Ikävä välttämättömyys pakoittaa meitä vaanimaan lähimäistemme heikkouksia, yrittääksemme käyttää niitä omaksi hyväksemme. En ole kylliksi järkeilevä päättämään, saako tämä menettely mitään oikeutusta yleisyydestään, mutta käytännössä en ole milloinkaan epäröinyt asettua niiden siveelliselle tasolle, joiden kanssa olen ollut tekemisissä. Olen saattanut toisinaan jättää vastapuolenkin tehtäväksi tämän tarpeellisen sovittautumisen, enkä ole koskaan nähnyt sitä siiloin hyljittävän. Eipä siis tuntoni juuri arkaillut, kun oli hyödyllisesti käytettävissä ainoata peljättävän vastustajamme, Aureatan presidentin varustuksissa havaittavaa heikkoa kohtaa. Epäilemättä on lukija jo huomannut tämän suuren miehen sotisovassa sen liitoksen, johon me tähtäsimme ammuksemme. Rakastajana kyllä pahoittelin signorinan määräämistä tähän tarkoitukseen, politikkona olin juonesta ylpeä, ja ihmisenä taasen oivalsin, mitä me kaikki olemme hyvin kerkeät oivaltamaan, — ettei sopinut hyljätä niitä työaseita, jotka tuntuivat käsiin asetetuilta.
Mutta olkoonpa siveellinen tuomio mikä tahansa, todellisuus osoitti suunnittelumme viisaasti harkituksi. Presidentillä ei ollut mitään aihetta vainuta väijytystä; sentähden hän järkevänä miehenä mieluummin vietti illan signorinan seurassa kulu urheiden upseeriensa parissa. Yhtä hyvää aistia osoitti se, että hän teki siitä illanvietosta kahdenkeskisen kohtauksen, kun kerran toinen antoi siihen tilaisuuden.
Myöhemmin asiasta puhellessamme ei signorina ollut taipuisa kuvailemaan, miten illan aikaisemmat hetket kuluivat. Hän alotti mieluummin kertomuksensa siitä kohdasta, jolloin hänen ylhäisyyttänsä häirittiin. Kun tämä taival tarinaani kokonaan perustuu hänen ja everstin selostukseen, täytyy minunkin nyt alottaa samasta hetkestä.
Kello oli siis vähän yli yhdentoista; presidentti poltteli rauhallisesti sikaaria ja kuunteli kauniin vieraansa puhetta, elähytettyään hänet teeskenneltyyn vilkkauteen muutamilla säikahdyttävillä muistutuksilla hänen nähtävästä miettiväisyydestään ja hajamielisyydestään. Äkkiä kuului voimakasta kolkutusta ovelta. Päivällinen oli tarjottu pienessä kamarissa rakennuksen perällä, eikä presidentti voinut nähdä kolkuttajaa menemättä ylt'ympäri taloa kiertävälle kuistille ja astumatta edelleen julkisivun puolelle. Kolkutuksen kuullessaan signorina hätkähti ylös.
"Älkäähän häiriytykö", virkkoi presidentti kohteliaasti. "Annoin erityisen määräyksen, että minä en ole tänä iltana tavattavissa. Mutta ajattelin, voisiko siellä olla Johnny Carr. Haluaisin puhua hänelle jonkun sanan ja kierränkin kuistilta katsomaan, onko se hän."
Samassa koputettiin hiljaisesti kamarin oveen.
"No?" kysyi presidentti.