"En suostu varastamaan teidän mieliksenne", vastasin minä.
"Aina ette ole ollut yhtä tunnontarkka", — härnäsi hän.
Tästä loukkauksesta välittämättä toistin päätökseni.
"Kuulkaahan, Martin", sanoi hän siihen, "annan teille vuorokauden miettimisajan; neuvon teitä siksi muuttamaan mielenne. En halua riidellä, mutta osan noista rahoista minä aion saada."
Hän oli ilmeisesti oppinut valtiotaitoa edeltäjänsä koulussa! "Kaksikymmentäneljä tuntia on aikaa sekin", ajattelin, ja päätin koettaa käärmeen viekkautta.
"All right, eversti, minä tuumin asiaa. En sellaiseen tietenkään mielelläni suostu, mutta olemmehan astuneet samaan ruuheen ja yhdessä meidän on soudettava. Odottakaamme miltä tilanne näyttää huomenaamulla."
"On toinenkin seikka, josta aioin puhua kanssanne", jatkoi hän.
Olin nyt täysissä pukimissa; kutsuin hänet toiseen huoneeseen, johon aamiaispöytä oli katettu, tarjosin hänelle kupin kahvia (jota suureksi ansiokseni en myrkyttänyt) ja kävin käsiksi omaan eineeseeni.
"Antakaa kuulua", sanoin lyhyeen.
"Varmaankin tiedätte, että aion mennä naimisiin?" virkkoi hän.