George on paatunut lörpöttelyä, ja jos olisin maininnut hänelle lähteväni Ruritaniaan, olisi se ollut tietona Lontoossa kolmen päivän perästä ja veljeni talossa korkeintaan viikkoa myöhemmin. Yritin sen vuoksi antaa hänelle kiertelevän vastauksen, mutta hän pelasti minut siitä pulasta jättämällä minut äkisti seisomaan yksin ja lähti patikoimaan asemasiltaa pitkin. Seurasin häntä silmilläni ja näin hänen tervehtivän ja puhuttelevan kaunista, hienosti puettua naista, joka oli juuri tullut lippumyymälästä. Tämä oli arviolta vähän yli kolmenkymmenen vanha, pitkä, tumma ja jokseenkin täyteläinen. Georgen puhellessa huomasin naisen katsahtavan minuun, ja turhamaisuuttani kirveli pahoin ajatus, etten näyttäytynyt lainkaan edukseni isoon turkkiin ja kaulahuiviin kääriytyneenä — oli näet kylmä huhtikuun päivä — ja pehmeä huopahattu painettuna korvieni yli. Seuraavassa tuokiossa George palasi luokseni.
»Te saatte viehättävän matkatoverin», hän sanoi. »Se on Bertram poloisen jumalatar, Antoinette de Mauban; hän matkustaa Dresdeniin niinkuin tekin. Hänkin tahtoo tietysti katsella tauluja taidegalleriassa. Mutta perin hassua on, ettei hän tällä hetkellä osaa oikein arvostaa kunniaa tulla teidän tuttavaksenne.»
»En ole pyytänytkään tulla hänelle esitellyksi», huomautin hiukan ärtyneesti.
»Ette olekaan; mutta kun tarjouduin tekemään sen, vastasi hän: Joskus toiste! No niin, teille se lienee samantekevää, vanha veikko; ja kukaties sattuu matkalla yhteentörmäys, jolloin saatte tilaisuuden pelastaa hänet ja lyödä Strelsaun herttua laudalta.»
Mutta ei minulle eikä rouva de Maubanille sattunut matkalla mitään erinomaista. Voin sen sanoa hänestä yhtä hyvin kuin itsestänikin; sillä kun vietettyäni yön Dresdenissä jatkoin matkaa, tuli hän jälleen samaan junaan kuin minäkin. Koska voin arvata hänen haluavan olla rauhassa, välttelin häntä huolellisesti. Mutta minä näin hänellä olevan saman matkan kuin minulla aivan perille asti, ja minä käytin tilaisuutta vaarinottaakseni häntä, milloin vain kävi päinsä, ilman että hän sitä huomasi.
Pian me sitten saavuimmekin Ruritanian rajalle, missä vanha tullimies mulkoili minua niin pitkään, että tiesin varmasti kasvojeni olevan aito elphbergiläiset; minä ostin sanomalehtiä ja näin niissä uutisia, jotka tulivat mullistamaan koko matkani. Jostakin selittämättömästä ja näköjään salamyhkäisestä syystä oli kruunausta yhtäkkiä joudutettu; sen piti tapahtua jo ylihuomenna. Koko maa näytti olevan kuohumistilassa tämän johdosta, ja ilmeisesti oli pääkaupunki Strelsau täpösen täynnä ihmisiä. Kaikki yksityiset huoneet olivat jo vuokratut ja hotellit tulvillaan; vähän oli siis toivoa, että saisin itselleni asunnon, ja jos saisinkin, niin nyljettäisiin minulta siitä julma maksu. Hetken mietittyäni päätin poiketa Zendan pikkukaupunkiin, joka on viitisen mailia [Englannin peninkulma (mile) = 1,61 km] pääkaupungista ja pari mailia rajalta. Juna tuli sinne illalla; seuraavan päivän, joka oli tiistai, tahdoin viettää maleksimalla kauniiksi kehutuilla metsäharjanteilla ja katsella kuuluisaa vanhaa linnaa; keskiviikkoaamuna aioin sitten lähteä junalla Strelsauhun ja palata yöksi Zendaan.
Nousin siis junasta Zendassa, ja katsellessani poiskiitävän junan perään näin tuntemattoman ystävättäreni, rouva de Maubanin, jääneen siihen. Selvää oli, että hän jatkoi matkaa Strelsauhun ja että hän oli siis varannut siellä itselleen asunnon. Minua hymyilytti ajatellessani George Featherleyn ällistynyttä naamaa, jos hän olisi tiennyt meidän olleen matkatovereja näin pitkältä.
Hotellissa sain sangen hyvän vastaanoton. Itse asiassa se oli vain halpa ravintola, jota hoiti vanha, paksu rouva kahden tyttärensä kera. Nämä olivat herttaisia, levollisia ihmisiä eivätkä tuntuneet paljonkaan välittävän Strelsaun suurista juhlallisuuksista. Herttua oli vanhan rouvan sankari, sillä isävainajansa testamentin mukaan, hän omisti Zendan laajat tilukset ja linnan, joka ylpeänä kohosi jyrkällä mäellä laaksonnotkon toisessa päässä, vain moniaan mailin päässä ravintolasta. Vanha rouva ei salannutkaan pahoitteluaan sen johdosta, ettei kruunua ja valtaistuinta perinyt herttua veljensä sijasta.
»Me tunnemme hyvin herttua Michaelin», hän sanoi. »Hän on aina asunut täällä meidän keskellämme; jok'ainut ruritanialainen tuntee herttua Michaelin, mutta kuningas on meille melkein vento vieras. Hän on oleskellut niin paljon ulkomailla, että tuskinpa yksi kymmenestä tuntee hänet edes ulkomuodolta.»
Tällöin huudahti toinen tyttäristä: »Hänen sanotaan ajattaneen partansa, niin että nyt häntä ei tunne kukaan!»