George kilisteli kolikoita housuntaskussaan, irvisteli sydämettömästi
Bertram poloiseen päin ja vastasi ystävällisesti:
»Kukapa sen tietää! Se on totta, Bertram — minä tapasin hänen luonaan hyvin ylhäisen miehen toissailtana — vai lieneekö siitä jo kuukauden päivät. Oletteko te koskaan tavannut häntä? Se oli Strelsaun herttua.»
»Hm, olenpa vain», ärähti Bertram.
»Aika kaunis mies, — minusta ainakin.»
Ei ollut vaikea nähdä, että Georgen viittailut herttuaan lisäsivät poloisen Bertramin kärsimystä, ja siitä tein johtopäätöksen, että herttua oli kunnioittanut rouva de Maubania huomaavaisuudellaan. Tämä oli leski, rikas, kaunis ja kuuleman mukaan sangen kunnianhimoinen. Saattoihan olla mahdollista, että hän, kuten George sanoi, tähtäsi korkealle, että hän tahtoi voittaa omakseen henkilön, joka oli hallitsevan kuninkaan jälkeinen mies; sillä herttua oli Ruritanian kuningasvainajan poika morganaattisesta avioliitosta ja uuden kuninkaan velipuoli. Hän oli ollut isänsä lemmikki, ja epämieluisia huomautuksia oli tehty sen johdosta, että hänelle oli herttuan arvonimeksi annettu itsensä maan pääkaupungin nimi. Hänen äitinsä oli ollut hyvästä, vaikka ei varsin ylhäisestä suvusta.
»Ei kai herttua ole nyt Pariisissa?» tiedustin.
»Ei, hän on palannut kotia ollakseen läsnä kuninkaan kruunauksessa, vaikkei hän tietystikään saane suurtakaan huvia siitä juhlallisuudesta. Mutta älkää sortuko epätoivoon, vanha veikko! Hän ei nai kaunista Antoinettea; ei ainakaan, jos eräs toinen suunnitelma ottaa toteutuakseen. Ja sittenkin — kuka tietää…» Hän keskeytti ja jatkoi sitten hymyillen: »Vaikea on naisen vastustaa kuninkaallista huomaavaisuutta. Senhän te hyvin tiedätte, Rudolf eikö totta?»
»Juoskaa suohon», vastasin. Sitten nousin ylös, jätin onnettoman Bertramin sydänsuruineen julman Georgen hoivaan ja lähdin hotelliin nukkumaan.
Huomenissa George Featherley seurasi minua asemalle, missä lunastin junalipun Dresdeniin.
»Taidegalleriako vetää miestä puoleensa?» irvisteli George.