»Ehkäpä metsäkarju rupeekin ajamaan minua», sanoin; »ehkäpä se saa minut kynsiinsä, Flavia!»
Hän ei vastannut.
»Eikö sinun sydäntäsi edes järkytä, kun ajattelet minun vaaraani?»
Hän ei nytkään virkkanut mitään; mutta kun kävin hänen toiselle puolelleen ja kurkistin hänen kasvoihinsa, näin hänen silmänsä olevan kokonaan kyynelissä.
»Itketkö sinä sen vuoksi, että saatan joutua vaaraan?»
Silloin sanoi hän hyvin hillityllä äänellä:
»Tuollainen sinä olit aina ennen; mutta sellaisena et yhtään muistuta sitä kuningasta, jota… jota minä olen oppinut rakastamaan.»
Syvään huoahtaen puristin hänet sydäntäni vasten.
»Oma armaani!» huudahdin ja unohdin sinä hetkenä kaiken muun. »Luuletko todella minun jättävän sinut joutavan metsästyshuvin vuoksi?»
»Minkäs muun vuoksi sitten, Rudolf? Etkö sinä lähde…»