»En, rakkaani.»
Ja kuitenkin oli yksi mies — ei Michael — joka, jos hän vielä oli elävien ilmoilla, tuli iäksi erottamaan minut rakastetustani; ja sen miehen henkeä pelastaakseni minä lähdin panemaan oman henkeni uhanalaiseksi. Ja tuon miehen hahmo — rivakka, notkea hahmo, sellaisena kuin sen olin tavannut Zendan metsässä — raukea, iljettävä möhkäle, jollaisen olin jättänyt metsästyslinnan kellariin — näytti näissä molemmissa muodoissaan nousevan meidän väliimme; — silloinkin, kun rakastettuni lepäsi rinnallani kalpeana ja raukeana ja katseli minua sellaista rakkautta kuvastavin silmin, jonka veroista en ennen tiennyt olevankaan, ja joka vieläkin täyttää koko olentoni ja tekee sen siihen hetkeen saakka, jolloin maa kätkee minut poveensa — ja kukaties vielä senkin jälkeen!
KAHDESTOISTA LUKU.
Minä saan vieraan ja panen syötin koukkuun.
Jokseenkin mailin päässä Zendasta, linnan takapuolella, on laaja metsäalue. Maasto siellä on hyvin mäkistä, ja korkeimman kunnaan harjalla kohoaa sievä, uudenaikainen linna, jonka omisti eräs Fritzin kaukainen sukulainen, kreivi Stanislaus von Tarlenheim. Kreivi Stanislaus oli suuri kirjatoukka ja eleli hyvin yksikseen. Harvoin hän kävi linnassaan ja oli Fritzin kehoituksesta hyväntahtoisesti luovuttanut sen minun ja seurueeni käytettäväksi. Sinne siis kävi matkamme, ja paikka oli näköjään valittu villisian metsästystä silmälläpitäen, sillä metsät olivat hyvin rauhoitetut ja villisikoja, jotka ennen vanhaan olivat yleiset koko Ruritaniassa, löytyi siellä vielä runsaasti; mutta todellisena syynä oli, että sieltä käsin olimme hyvin lähellä Strelsaun herttuan mahdikasta linnaa, joka sijaitsi kaupungin toisella puolella. Suuri joukko palvelijoita lähti hevosten ja matkatavarain kera jo varhain aamulla. Me seurasimme perästä puolenpäivän aikaan, kulkien junassa kuutisen mailia ja nousten sitten hevosten selkään ratsastaaksemme lopun matkaa linnaan.
Meitä oli koko komea seurue. Paitsi Saptia ja Fritziä seurasi minua kymmenkunta herraa, joista jok'ainoa oli valittu hänen erikoisia luonteenominaisuuksiaan silmälläpitäen. Kaikki he olivat hartaasti kiintyneet kuninkaan persoonaan. Heidän annettiin tietää osa asiastamme; heille kerrottiin muun muassa minua vastaan huvimajassa tehdystä murhayrityksestä, jotta heidän rakkautensa minuun lujittuisi ja heidän vihansa Michaelia kohtaan yhä kiihtyisi. Myöskin ilmoitettiin heille, että me epäilimme erästä kuninkaan läheistä ystävää pidettävän vangittuna Zendan linnassa. Hänen vapauttamisensa oli yhtenä retkemme päämääristä; mutta päätarkoituksena mainittiin olevan eräät kuninkaan rankaisutoimenpiteet petollista veljeään vastaan — kuitenkaan sen tarkemmin ilmoittamatta, minkälaisia nämä toimenpiteet olisivat; me rajoituimme vain sanomaan, että kuningas tärkeästi tarvitsi heidän apuaan ja luotti heidän uskollisuuteensa. Kaikki kymmenen olivat nuoria, hyvän kasvatuksen saaneita, uljasmielisiä ja uskollisia, eivätkä he halunneetkaan tietää sen enempää; he olivat valmiit teossa osoittamaan kuuliaisuuttaan, ja heidän mielestään oli julkitaistelu paras ja miellyttävin keino katkaista sitkeä solmu.
Täten vaihtui tapausten näyttämö Strelsausta Tarlenheimin ja Zendan linnoihin, joista viimeksimainittu kohosi laaksonnotkon toisella puolella. Minä pyrin myöskin minkä kykenin haihduttamaan raskauttavia ajatuksia mielestäni, unohtamaan rakkauteni ja kokoamaan kaikki voimani edessä olevaan tehtävään. Meidän oli koetettava saada kuningas hengissä ulos linnantyrmästä. Voimakeinot olivat tällöin hyödyttömät, viekkautta sen sijaan oli käytettävä, ja minulla oli jo eräänlainen aate, millä tapaa meidän oli meneteltävä. Mutta minulla oli hirveänä haittana se julkisuus, joka seurasi kaikkia liikkeitäni ja toimiani. Michaelilla oli luonnollisesti jo tietona minun tuloni, ja minä tunsin hänet kyllin hyvin arvatakseni, ettei hän antanut lumota silmiään meidän metsästyshankkeillamme. Hän ymmärsi aivan hyvin, minkälaista saalista me tavoitimme. Mutta uhkayritys oli meidän uskallettava; sillä Sapt tunsi yhtä hyvin kuin minäkin, että nykyinen asiaintila oli käynyt vallan sietämättömäksi. Ja yhden seikan sain ainakin laskea voittopuolelleni — sen nimittäin, ettei musta Mikko voinut uskoa, että minä olin kuninkaan ystävä ja tahdoin hänet pelastaa. Hän ei pystynyt arvioimaan — en tahdo sanoa: rehellistä miestä, sillä oman sydämeni salaisuudet olen jo tyyten paljastanut — mutta miestä, joka ainakin toimi rehellisesti. Hän piti silmäinsä edessä minun erinomaisen suotuisaa tilaisuuttani, sellaisena kuin itsekin olin kerran sen nähnyt ja sellaisena kuin Sapt sen oli nähnyt; hän tunsi prinsessan ja rakasti tätä omalla tavallaan, ja täytyypä minun sanoa, että minä tunsin jonkinlaista sääliäkin häntä kohtaan; hän saattoi kernaasti uskoa, että minä voin lahjuksilla ostaa Saptin ja Fritzin puolelleni, jos lahjukset vain olivat tarpeeksi suuret. Kun hän kerran näin ajatteli, niin oliko mahdollista, että hän tahtoi surmata kuninkaan, minun kilpailijani kruunusta ja morsiamesta — miehen, jota minä hänen katsantokantansa mukaan pidin itselleni ylen vaarallisena? Ah — sen Michael kyllä tekisi yhtä vähin arveluin kuin hän olisi tappanut loukkuun käyneen rotan. Mutta ensin hän tahtoi tappaa Rudolf Rassendyllin, mikäli se suinkin oli mahdollista; ja ainoastaan pelkkä tietoisuus siitä, että hän itse oli tyyten hukassa, jos kuningas vapautuisi hänen käsistään ja pääsisi jälleen valtaistuimelleen, voi taivuttaa hänet viskaamaan käsistään varalla olevan valttinsa, jolla hän olisi voinut pilata kokonaan häpeämättömän petturin Rudolf Rassendyllin taitavan pelin. Tätä kaikkea minä mietiskelin perusteellisesti matkalla ja sain näistä mietteistä uutta rohkeutta.
Michael tiesi minun tulevan — se tuli piankin ilmi. Tuskin olin vielä ollut tuntiakaan Tarlenheimissä, kun häneltä tuli muhkea lähetystö minua tervehtimään. Siksi julkea hän ei ollut, että olisi lähettänyt sen kolmikon, joka oli yrittänyt murhata minut; mutta hän lähetti kuuluisan kuusikkonsa toisen puoliskon, ruritanialaiset herrat Lauengramin, Krafsteinin ja Rupert Hentzaun. Kaikki kolme olivat rivakoita ja voimakkaita miehiä ja ratsastivat verrattomilla juoksijoilla. Nuori Rupert, joka näytti oikein hirtehisen uskalikolta — mikä hän olikin täydessä määrin — eikä ollut paria-kolmeakolmatta vuotta vanhempi, oli lähetystön puheenjohtajana ja lausui meille mitä siroimman sepitelmän, jossa kaikkein uskollisin alamaiseni ja hartahin veljeni Michael pyyteli anteeksi, ettei hän päässyt persoonallisesti toivottamaan minua tervetulleeksi eikä vast’edeskään asettumaan minun käytettäväkseni. Aiheena tähän valitettavaan laiminlyömiseen oli, että hän ja monet hänen huonekunnastaan olivat sairastuneet pahanluontoiseen tulirokkoon, jonka tartunnalta he tahtoivat meitä varjella. Kaiken tämän selitti nuori Rupert meille niskojaan viskaten ja hävyttömän julkea hymy huulillaan — hän oli todellakin vietävän sievännäköinen nuori vintiö, jonka juorut tiesivät syösseen monta naista turmioon.
»Jos veljelläni on tulirokko», sanoin, »niin muistuttaa hänen osansa minun osaani enemmän kuin mitä se tavallisesti tekee. Toivon, ettei tauti sentään ole vallan vaikeata laatua?»
»Herttua voi toimittaa hyvin työnsä, teidän majesteettinne.»