Kenties on kaikkein merkillisin näytelmä, mikä koskaan on sattunut minkään maan historiassa, että kuninkaan veli ynnä mies, joka näyttelee kuninkaan osaa, elävät näennäisessä sovussa ja rauhassa aivan lähekkäin pienen kauppalan kaltailla ja ystävyyden naamion suojassa käyvät keskenään epätoivoista kamppailua kuninkaan persoonasta ja hengestä. Mutta juuri tällainen kamppailu aloitettiin nyt Zendan ja Tarlenheimin linnoista käsin. Kun perästäpäin muistelen tätä aikaa, tuntuu minusta kuin olisin silloin ollut puolittain järjiltäni. Sapt on kertonut minulle, että minä en sietänyt kuulla lainkaan vastaväitteitä ja toisten esityksiä, ja jos Ruritaniassa kuningas on milloinkaan hallinnut hirmuvaltaisesti, niin totisesti niin tapahtui minun lyhyenä hallitusaikanani. Minä käsitin selvästi, minne pyrin, mutta elämässä en nähnyt ainuttakaan kaunista kukkaa puhkeavan minun varalleni, ja minä otin henkeni ja elämäni käteeni ja heilutin niitä huolettomasti kuin mitäkin vanhaa hansikasta. Alussa ystäväni yrittivät valvoa käytöstäni ja rukoilemalla rukoilivat, etten panisi itseäni turhanpäiten alttiiksi; mutta selvemmin nähdessään, miten minun laitani oikeastaan oli, he tahtoen tai tahtomattaan jättivät kaiken sallimuksen johdettavaksi ja antoivat minun käydä omalla tavallani leikkimään Michaelin kanssa.
Seuraavana iltana nousin myöhään illalla päivällispöydästä, jossa Flavia oli istunut vierelläni, ja saatoin hänet hänen omalle puolelleen. Siellä suutelin hänen kättänsä ja toivotin hänelle suloisia unia ja iloista havahtumista onnen päiviin. Sitten muutin pukua ja hiivin ulos. Sapt ja Fritz odottelivat minua hevosten ja kuuden miehen kera. Saptilla oli iso nuorakäärö satulannupissaan, ja molemmat olivat vahvasti asestetut. Minulla oli lyhyt mutta tukeva puukalikka ja pitkä tikari. Me kiersimme kaukaa kaupungin ympäri, ja tunnin kuluttua ratsastimme verkalleen sitä pitkää harjannetta ylös, joka vie Zendan linnaan. Yö oli pimeä ja myrskyinen, me saimme vastaamme tuulta ja sadetta, ja isot puut huokailivat valittavasta. Tultuamme pieneen tiheikköön linnan lähellä käskimme kuuden seuralaisemme odottamaan siellä hevosten kanssa. Saptilla oli mukanaan vihellyspilli, jonka äänen kuultuaan heidän piti oitis joutua avuksemme, jos meitä mikä vaara uhkaisi. Tähän asti meitä ei liene huomattukaan. Minä toivoin, että Michael olisi välinpitämätön vartioinnissaan, koska hän uskoi minun olevan varmasti vuoteessani. Me pääsimme harjanteen korkeimmalle laelle ja tulimme syvän haudan partaalle, joka erottaa vanhan linnan maantiestä. Äkkijyrkänteen reunalla kasvoi mänty, johon Sapt ääneti sitoi köyden toisen pään. Minä riisuin saappaat jaloistani, join siemauksen konjakkia, katsoin että tikari lähti helposti huotrastaan ja otin kalikan hampailleni väliin. Sitten kättelin molempia ystäviäni, piittaamatta Fritzin viimeisestä rukoilevasta katseesta, ja tartuin köyteen. Tahdoin näet laskeutua alas katsastamaan 'Jaakopin tikapuita'.
Hinauduin verkalleen köyttä myöten veteen. Yö oli levoton; mutta päivä oli ollut lämmin ja valoisa, niin että vesi ei ollut kylmää. Päästin irti köydestä ja aloin uida piikin vedoin jykevän muurin kylkeä pitkin, joka kohosi uhkaavana ylitseni. Kykenin näkemään vain kymmenen jalan päähän eteeni, joten voin hyvin toivoa pysyväni itsekin näkymättömänä liukuessani limaskaista ja sammaleen peittämää kivimuuria pitkin. Uudesta linnasta näkyi valoa, ja toisinaan kuului sieltä naurua ja hilpeitä huudahduksia. Olin tuntevinani nuoren Rupert Hentzaun äänen ja arvelin hänen olevan täynnänsä tulista viiniä. Sitten lepäsin kotvan ajan miettiäkseni perinpohjin tilannetta. Jos Johannin antama kuvaus oli oikea, täytyi minun nyt olla lähellä kellarinakkunaa. Liuvuin jälleen hitaasti eteenpäin; ja sitten näin yht'äkkiä edessäni suuren tumman varjon. Siinäpä tuo tiilitorvi olikin; se oli niin paksu, että kaksi miestä olisi hyvin voinut maata rinnakkain vedenpinnalla sen ääriviivojen alla. Yritin juuri lähetä sitä, kun näin jotakin, joka sai sydämeni taukoamaan sykkimästä. Torven toiselta puolen erotin veneen kokan, ja kuunnellessani lierillä korvin kuulin risahduksen, aivan kuin joku mies olisi istuessaan liikahtanut. Kuka se täällä vartioikaan Michaelin pirullista keksintöä? Oliko hän valveilla vai nukkuiko hän? Koettelin, oliko puukko höllästi tupessa, ja poljin varovaisesti vettä, ja silloin tunsi jalkani pohjan. Linnanmuurin perustus ulottui noin puolitoista jalkaa seinästä ulommaksi veteen ja muodosti jonkinlaisen reunustan; minä olin joutunut sille seisomaan ja nousin kainalokuoppia myöten ylös vedestä. Sitten kyyristyin matalaksi ja kurkistin pimeässä torven alle, missä oli vähän vapaata tilaa.
Veneessä istui mies, ja hänellä oli vierellään pyssy; minä voin nähdä sen piipun himmeästi kimmeltävän. Hän istui aivan hiljaa. Minä kuuntelin tarkkaan. Hän hengitti raskaasti ja säännöllisesti. Jumalan kiitos, hänhän nukkui! Kyyristyin ja, lähenin häntä hiljaa torven alitse, kunnes pääni oli vain parin jalan päässä hänen kasvoistaan. Hän oli iso mies — voin tuntea hänet Max Holfiksi, Johannin veljeksi. Kouraisin vyölleni ja vedin tikarin tupesta. Kaikista elämäni tekosista muistelen tätä kaikkein vastenmielisimmin; enkä yritä selvitellä edes itsellenikään, toiminko tällöin rehellisenä miehenä vai kurjana salamurhaajana. Muistan vain höpisseeni itsekseni: »Nyt pelataan aseilla, ja kuninkaan henki on tämän pelin panoksena!» Ja minä ojentausin jälleen suoraksi ja seisoin pystyssä veneen laidalla, joka oli nuorasta kiinnitetty muurissa istuvaan rautakoukkuun. Pidätin henkeäni ja kohotin kättäni. Mies liikahti; hän avasi silmänsä — avasi ne selki selälleen; hän katseli minua kauhistuneena ja tavoitteli pyssyään. Minä lävistin hänen rintansa, ja samassa tuokiossa kuulin linnasta vallihaudan toiselta puolen valittavaa lemmenlaulua. Jätin hänet veneeseen elottomana, liikkumattomana möhkäleenä ja käännyin Jaakopin portaita kohti. Aikani olikin täpärällä. Hänen vahtivuoronsa saattoi päättyä aivan kohta ja toinen mies tulla hänen tilalleen. Kumarruin tarkastamaan torvea ja seurasin sen kaartuvaa kulkua vedenreunasta yläpäähän saakka, missä se näytti kulkevan kivimuurin läpi. Siinä ei näkynyt ainoatakaan rakoa. Sitten kyyristyin matalaksi ja kurkistin torven alle; silloin täytyi minun vetää syvään henkeä, sillä alapuolelta, juuri siinä kohdassa, missä torni yhtyi kiviseinään, pilkoitti pieni valotuikku! Sen täytyi tulla kuninkaan vankityrmästä. Painoin olkani kovaan torvea vastaan, ja repeämä tuli hiukan isommaksi. Sitten lakkasin painamasta, sillä olin jo saanut selville, ettei torvi ollut kovinkaan vankasti seinässä kiinni.
Sitten kuulin pääni päältä tuiman, särähtelevän äänen, joka sanoi:
»Jos teidän majesteettinne on saanut tarpeeksi minun seurastani, niin jätän teidät kernaasti lepäämään; mutta suvaitkaa minun ensin panna käsiinne nämä pienet sievät rannerenkaat.»
Se oli Detchardin ääni! Voin aivan hyvin sen tuntea englantilaisesta korostuksesta.
»Haluaako teidän majesteettinne vielä mitään, ennen kuin lähden?»
Sitten kuulin kuninkaan äänen; se kajahti paljon heikommalta ja ontommalta kuin metsässä ensi kerran sen kuullessani.
»Pyytäkää veljeäni tappamaan minut», sanoi kuningas; »se on parempi kuin tämä pitkällinen hengiltä ottaminen.»