»Herttua ei himoitse teidän majesteettinne henkeä», sanoi Detchard ilkkuen; »mutta jos hän tulisi sille päälle, niin on teille tie avoin taivaaseen tuota torvea myöten.»
»Ah kernaasti minun puolestani», vastasi kuningas, »Jos saamanne määräykset sen myöntävät, niin pyydän jäädä yksin.»
»Nähkää unta paratiisista!» toivotti se roisto lähtiessään. Valo katosi samalla.
Kuulin teljet lyötävän oven taakse. Ja sitten kuulin kuninkaan hiljaa nyyhkyttävän. Hän luuli voivansa sen tehdä kenenkään kuulematta. Kuka uskaltaa häntä ivata sen takia?
Minä en rohjennut puhutella häntä; se olisi ollut liian vaarallista; hämmästyksissään hän olisi saattanut huudahtaa kovaa. Tänä yönä en voinut tehdä mitään muuta kuin koettaa päästä pujahtamaan ehjin nahoin tieheni ja viedä tappamani miehen ruumis pois näkyvistä; veneessä se olisi kohta antanut minut ilmi. Minä irroitin veneen ja kapusin ylös siihen. Kävi kova myrsky, joten ei ollut pelkoa, että airojen loiske olisi kuulunut kauemmaksi. Minä soudin ujakasti sitä paikkaa kohti, missä tiesin ystävieni odottelevan minua, ja olin jo aivan likellä sitä, kun kuulin takaani kovan vihellyksen.
»Halloo, Max!» huudettiin sitten linnan puolelta.
Minä huusin hillityllä äänellä Saptia, ja hän viskasi köyden alas. Minä kiedoin sen kuolleen ruumiin ympärille ja kiipesin itse ylös.
»Viheltäkää tekin», kuiskasin Saptille, »jotta miehemme tulevat, ja hinatkaa sitten köysi ylös. Älkää puhuko heille vielä mitään.»
Sapt ja Fritz kiskoivat ruumiin rantapenkereelle. Juuri kun he olivat saaneet sen tehdyksi, tuli kolme miestä ratsastaen ulos linnan valtaportista. Me näimme heidät aivan selvästi, mutta kun olimme jalkaisin, pysyimme itse näkymättöminä. Samassa kuulimme miestemme tulevan.
»Piru vie, kun on pimeätä!» kuului joku huutavan.