»Noo?» sanoi Flavia. »Saitko jo toimitettua asiasi poliisipäällikön kanssa?»
»Sain toki» vastasin; »mutta palatkaamme nyt takaisin, sillä muuten joudumme jo veljeni kamaralle.»
Me olimmekin jo tulleet kauppalan toiseen päähän, mistä linnaan vievä tie alkoi kiivetä harjua pitkin. Me seisautimme hevosemme ja ihailimme vanhojen muurien jykevää kauneutta. Sitten näimme jonkun saattueen tulevan linnasta päin mäkeä alas.
»Ratsastakaamme kotia», kehoitti Sapt kiireisesti.
»Minä viipyisin kernaasti tässä vähän aikaa», sanoi Flavia, ja minä jäin hänen vierelleen.
Nyt voimme tarkemmin nähdä saattueen. Ensiksi tuli kaksi palvelijaa ratsain, mustissa hopeanauhaisissa livereissä. Sitten seurasi neljän hevosen vetämät vaunut, joissa oli mustalla paarivaatteella peitetty ruumisarkku, ja takana ratsasti mustapukuinen mies hattu kädessä. Flavia laski kätensä minun käsivarrelleni.
»Tuossa kai tuodaan yhtä niistä herroista, jotka saivat surmansa siinä taistelussa?» hän kuiskasi.
Minä viittasin ratsurengillemme. »Ratsastakaa vastaan kysymään, ketä siellä tuodaan.»
Mies karautti mäkeä ylös, ja minä näin hänen käyvän puhuttelemaan takana ratsastavaa herraa.
»Sehän on Rupert Hentzau», kuiskutti Sapt.