»Minä en tahdo kuulla mistään tarjouksista mustan Mikon taholta», minä sanoin.
»Kuulkaapa sitten minun tarjoukseni!» Hän kumartui korvaani ja kuiskasi: »Käykääpä täydellä todella linnan kimppuun ja antakaa Saptin ja Fritzin olla etunenässä.»
»Noo — entä sitten?»
»Sopikaa vain ajasta minun kanssani.»
»Niin, teihinhän tosiaankin kannattaa luottaa!»
»Minä puhun nyt todellisista toimista. Sapt ja Fritz saavat surmansa, musta Mikko — se hornan koira! — saa surmansa, vanki — joksi te häntä tyydytte nimittämään — lähtee taivaaseen Jaakopin portaita myöten — ha-haa, nehän te jo tunnettekin! Sitten jää ainoastaan kaksi miestä jälelle — minä, Rupert Hentzau, ja te, Ruritanian kuningas!»
Hän keskeytti, mutta jatkoi sitten kiihkeydestä värisevällä äänellä:
»Eikös sellaisia kortteja kelpaa pitää käsissään? Kruunu ja prinsessa voitettavananne! No niin — ja voimmehan vielä lisätä, että minä saan vaatimattoman palkkion ja teidän majesteettinne ikuisen kiitollisuuden.»
»Totta tosiaan — niin kauan kuin te olette maan päällä, voi sanoa helvetin olevan herraansa vailla.»
»Ajatelkaa nyt toki tarkemmin asiaa», hän jatkoi. »Ja se minun täytyy sanoa teille, että minun on vietävän vaikea irroittaa silmiäni tuosta tytönnypykästä.» Hänen ilkeistä silmistään kävi jälleen mustia salamoita Flaviaa kohti.