Sapt puraisi viiksiään.
Äkkiä laski Fritz von Tarlenheim kätensä olalleni.
»Yrittäkäämme sentään teidän keinoanne», hän sanoi.
»Niin, teidän on oltava mukana.»
»Minä lähden kyllä, mutta jääkää te kotiin vartioimaan prinsessaa.»
Vanhan Saptin silmät välkkyivät.
»Meidän täytyy päästä keinolla millä hyvänsä Michaelin kimppuun», hän sanoi; »mutta annappa kun teidät tapetaan yhdessä kuninkaan kanssa, niin mikä sitten perii meidät eloon jääneet?»
»Silloin teidän on palveltava kuningatar Flaviaa», vastasin; »ja omasta puolestani toivoisin, että minäkin saisin tehdä samaa.»
Lyhyt äänettömyys seurasi. Ukko Sapt sen katkaisi surumielisellä älähdyksellä, joka kuitenkin hänen tahtomattaan vaikutti niin koomillisesti, että Fritzin ja minun täytyi hymyillä. Hän sanoi:
»Miksi kaiketi tuhattulimmaisen nimessä ei vanha Rudolf III nainut sitä teidän — isomummonneko se oli?»