»Kuningasta yksin meidän nyt täytyy ajatella», sanoin.
»Se on oikein», ehätti Fritz.
»Sitäpaitsi», minä jatkoin, »vaikka olen ollutkin petturi toisen miehen hyväksi, en tahdo kuitenkaan olla petturi oman pussini hyväksi. Jollei kuningas ole hengissä ja kanna kruunua ennen kihlauspäivää, niin minä sanon totuuden koko maailmalle, tapahtukoon sitten mitä tapahtuu!»
»Niin, niin — mikäpä tässä muukaan auttaa», huoahti Sapt.
Olin miettinyt seuraavanlaisen suunnitelman. Vahva sotaväenosasto hiipisi Saptin johdolla linnan portille. Jos nämä sotilaat keksittäisiin liian aikaisin, tuli heidän surmata jok'ainoa vastaansattuva vihollinen, mutta vain miekkoja käyttäen, sillä en tahtonut ammuttavan. Jos kaikki kävisi hyvin, joutuisivat he valtaovelle parahiksi, kun Johann avaisi sen. Sitten he ryntäisivät sisään ja nujertaisivat linnan palvelijat, jollei jo heidän pelkkä ilmaantumisensa ja kuninkaan nimen käyttäminen riittäisi säikyttämään miehiä. Samassa silmänräpäyksessä — ja se oli tärkein kohta koko suunnitelmassani — piti kimakan naisen hätähuudon kajahtaa Antoinette de Maubanin huoneesta. Hän huutaisi taukoamatta: »Apuun! Apuun! Michael, tulkaa auttamaan!» ja mainitsisi Rupert Hentzaun nimeä. Tämän kautta toivoimme Michaelin säntäävän raivostuneena ulos viereisistä huoneistaan ja lankeavan elävänä Saptin käsiin. Huutojen piti yhä jatkua; minun mieheni laskisivat nostosillan alas; ja olisipa kummaa jollei Rupert, kuullessaan nimeään huudeltavan, itse joutuisi alas makuuhuoneestaan ja yrittäisi juosta sillan yli uuden linnan puolelle; sattuman varaan jätettiin, seuraisiko myöskin de Gautet hänen perästään.
Ja entä sitten, kun Rupert oli laskenut jalkansa nostosillalle? Silloin tulisi minun vuoroni. Sillä minua halutti uudistaa uintiretkeni vallihaudan yli, ja jotta en liiaksi väsyttäisi itseäni, aioin ottaa pienet tikapuut myötäni, joilla uimasilla ollessani lepuuttaisin käsivarsiani ja joita myöten kapuaisin vedestä ylös. Ajattelin jättää ne muuria vastaan aivan sillan viereen, ja kun silta oli laskettu alas, aioin kavuta portaitani rajaten ylös sille; ja jos Rupert tai de Gautet sitten pääsisivät tulemaan sillan yli, niin olisi se vain onneton sattuma eikä suinkaan minun vikani. Heidän saatua surmansa jäisi vain kaksi miestä jäljelle, ja niistä me toki selviäisimme. Meidän piti jollain tapaa käsittää sen oven avain, joka vei vankilasuojiin. Ehkäpä molemmat eloonjääneet vanginvartijat silloin ryntäisivät ulos. Mutta jos he tarkoin noudattivat saamaansa määräystä, niin riippui kuninkaan henki siitä, kuinka joutuin me kerkisimme särkemään ulomman oven; ja minä kiitin Jumalaa, että Detchardilla, eikä Rupert Hentzaulla, oli silloin vahtivuoro; sillä vaikka Detchard olikin kylmäverinen, armoton ja rohkea mies, ei hänellä kuitenkaan ollut Rupertin säkenöivää uljuutta ja hillittömyyttä. Sitäpaitsi hän se noista veijareista jos kuka todella piti mustasta Mikosta, joten voi olettaa hänen jättävän kuninkaan vahtimisen Bersoninin toimeksi ja ryntäävän sillalle päästäkseen herransa apuun.
Tällainen se oli minun epätoivoinen suunnitelmani. Jotta vihollinen pettyisi huolettomaksi meistä, käskin valaisemaan linnamme kaikki suojat, jotta meidän luultaisiin viettävän yömme iloisissa kemuissa; soiton piti raikua läpi yön ja väkemme liikkua edestakaisin. Strakencz joutuisi ratkaisevaksi yöksi luoksemme, ja hänen piti salata meidän retkemme Flavialta. Jollen minä palaisi aamuksi, tuli marskin marssia suuren sotavoiman kera aivan julkisesti linnaan ja vaatia kuninkaan luovuttamista. Jollei mustaa Mikkoa enää ollut elossa — jota epäilin —, niin hänen tuli saattaa Flavia niin pian kuin mahdollista Strelsauhun ja julistaa siellä tieto Michaelin valtiokavalluksesta ja kuninkaan kuolemasta ja kutsua kaikki uskolliset ja rehelliset kansalaiset prinsessan lippujen alle. Viimeksimainitsemani vaihtoehto minusta tuntuikin todennäköisimmältä, sillä jokseenkin varmana pidin, ettei kuninkaalla eikä minulla eikä mustalla Mikolla ollut enää enempi kuin yksi päivä elettävänä. No niin, jos musta Michael sai surmansa ja jos minä, »komeljantti», surmasin Rupert Hentzaun omalla kädelläni ja sitten sain itsekin surmani, niin näyttipä kaitselmus menettelevän Ruritaniaa kohtaan niin leppeästi kuin näissä oloissa oli mahdollista, vaikkapa se oli vaatinutkin kuninkaan hengen; ja siitä että omakin loppuni samoin tuli olemaan mahdollisimman leppeä, en tällä erää kyennyt tinkimään pois mitään.
Oli jo tullut myöhä, kun vihdoin pääsimme yksimielisyyteen suunnitelmastani, ja sitten minä lähdin prinsessan puolelle. Hän oli tänä iltana hyvin vakava ja mietteissään; mutta kun toivotin hänelle hyvää yötä, kietoi hän intohimoisesti käsivartensa kaulaani ja oli yhdellä haavaa ujo ja onnellinen ja ylpeä pannessaan sormuksensa minun sormeeni. Minulla oli kuninkaan sormus; mutta sen lisäksi oli pikkusormessani sileä kultasormus, johon sukumme tunnuslause oli kaiverrettu. Sen irroitin ja sovitin hänen sormeensa ja irroittauduin sitten hänen syleilystään. Hän peräytyi askeleen taapäin ja katseli minua suurin, kostein silmin.
»Pidä se sormus sormessasi, vaikka kuningattarena kantaisit toistakin sormusta», sanoin.
»Mitä muuta minä voisinkaan kantaa! Tämä on oleva sormessani siksi kunnes kuolen — ja vielä senkin jälkeen», hän sanoi ja suuteli sormusta.