»Suvaitkaa jättää meidät kahdenkesken», sanoi Michael kärsimättömästi. »Kymmenen minuutin perästä vedetään nostosilta ylös, ja arvaan, ettei teitä haluta uida kaivannon yli sänkyynne.»
Rupert katosi näkyvistäni, ja ovi kuului avautuvan ja jälleen sulkeutuvan. Minun suureksi surukseni sulki herttua akkunan. Hän seisoi vielä hetkisen sen ääressä ja puheli Antoinetten kanssa. Tämä pudisteli päätänsä, ja herttua kääntyi kärsimättömästi pois akkunasta. Ovi kuului jälleen käyvän, ja musta Mikko sulki sitten akkunaluukutkin.
»De Gautet! Halloo, de Gautet!» kuului sillalta huudettavan. »Joutukaa yli, jollette halua kylmää kylpyä, ennenkuin käytte vuoteeseen!»
Se oli Rupertin ääni. Seuraavassa tuokiossa hän ilmestyi de Gautet’n kera sillalle. Rupert tarttui toveriaan kainaloon, ja keskellä siltaa hän pysähdytti tämän ja kurkisti kaiteen yli alas. Minä painauduin Jaakopin portaiden taa.
Sitten tahtoi nuori Rupert huvitella vielä vähän. Hän sieppasi de
Gautet'n taskusta pullon ja vei sen suulleen.
»Siinähän ei ole pisaraakaan, mokoma juopporatti!» hän huudahti tyytymättömästi ja paiskasi pullon vallihautaan.
Molskahduksesta ja vesikareista päättäen se putosi aivan lähelle tiilitorven suuta. Rupert otti revolverinsa ja rupesi ammuskelemaan pulloa kohti. Ensimmäinen luoti ei ottanut pulloon vaan torveen, kolmas sen sijaan särki pullon. Minä toivoin tuon vintiön tyytyvän siihen, mutta hän tyhjensi koko makasiinin torvea kohti, ja minä tunsin yhden luodin suhahtavan tukkani lävitse, kun kyyristyin aivan vesirajaan torven toiselle puolelle.
»Hei, te siellä sillalla!» huusi joku toisesta päästä minun suureksi huojennuksekseni.
»Odottakaa silmänräpäys!» vastasi Rupert, ja hän ja de Gautet juoksivat sillan yli. Sitten se vedettiin ylös ja kaikki oli aivan hiljaista. Torninkello ilmoitti neljännestä yli yhden. Minä suoristauduin pystyyn, ojentelin käsivarsiani ja haukottelin.
Arvelen kuluneen kymmenisen minuuttia, kun oikealta puoleltani kuulin jotakin ääntä. Kurkistin torven yli ja näin tumman hahmon seisovan sillä ovella, joka vei alas sillalle. Se oli miehen hahmo. Huolettomasta ryhdistä voin arvata hänet nuoreksi Rupertiksi, joka oli jälleen liikkeellä. Hänellä oli miekka kädessä, ja hän seisoi hievahtamatta paikallaan parin minuutin ajan. Mitähän tuo paholaisen sikiö nyt vehkeili? Hän kuului naurahtavan hiljaa, kääntyi sitten muuriin päin ja rupesi minun sanomattomaksi ällistyksekseni kapuamaan sen rintaa alas. Minä voin arvata, että siinä täytyi olla jonkinlaiset kiviportaat. Rupert oli jo joutunut alimmalle niistä. Sitten hän pani miekan hampaittensa väliin, käänsi selkänsä muuriin päin ja hivuttautui aivan äänettömästi alas veteen. Jos vain oma henkeni olisi nyt ollut kysymyksessä, niin totisesti olisin uinut häntä vastaan. Olisin niin halusta antautunut taistelemaan hänen kanssaan kahdenkesken näin ihanana yönä. Mutta minun täytyi ajatella kuningasta! Hillitsin haluani, mutta vedin syvään henkeä ja vaarinotin hänen puuhaansa mitä hartaimmalla mielenkiinnolla.