Vihdoinkin löysin avaimet. Niitä oli vain kolme kappaletta. Valitsin niistä suurimman ja tunnustelin käsiini kellariin vievän oven jykevän lukon. Työnsin avaimen reikään — ja se kävi siihen. Kiersin sen ympäri, avasin oven ja suljin sen jälestäni niin hiljaa kuin taisin ja pistin avaimen taskuuni.
Seisoin jyrkkien portaiden yläpäässä. Seinällä riippui heikosti tuikuttava öljylyhty. Otin sen käteeni, seisoin hiljaa ja kuuntelin.
»Mitähän hittoa se oli?» kuulin äänen sanovan.
Se tuntui tulevan portaiden alipäässä olevan oven takaa.
Toinen ääni kysyi: »Joko me tapamme hänet?»
Heristin korviani erottaakseni vastauksen, ja huoahdin helpotuksesta kuullessani Detchardin järeän äänen sanovan: »Odotetaan vähän, muuten voimme saada harmia, jos iskemme liian aikaisin.»
Lyhyen hetkisen oli aivan hiljaista. Sitten kuulin jotakin salpaa työnnettävän varovaisesti syrjään. Sammutin oitis kädessäni olevan lampun ja ripustin sen jälleen naulaan.
»Täällähän on pimeätä kuin säkissä — lamppu on palanut sammuksiin. Onko sinulla kynttilätä?» kuului toinen mies sanovan. Se oli Bersoninin ääni.
Kynttilä heillä varmaankin oli, mutta he eivät tulleet sitä koskaan sytyttäneeksi. Tilinteonhetki oli käsissä, ja minä syöksyin portaita alas ja sitten ovea vastaan.
Bersonin oli työntänyt salvan syrjään, ja ovi antoi perään. Belgialainen seisoi keskellä huonetta miekka kädessä, ja Detchard istui seinäpenkillä. Bersonin ällistyi minun tulostani ja vetäytyi taapäin, mutta Detchard hyppäsi pystyyn ja sieppasi säilänsä. Minä karkasin kuin raivohullu belgialaisen kimppuun ja ahdistin hänet seinämuuria vastaan. Hän oli kehno miekkailija, mutta taisteli urhokkaasti. Tuokion perästä hän kuitenkin makasi verissään lattialla. Minä käännähdin ympäri — mutta Detchardia ei näkynyt missään. Hän oli totellut ennen saamaansa määräystä ja käymättä taisteluun minun kanssani juossut kuninkaan huoneeseen ja paiskannut oven kiinni perästään. Nyt hän oli täydessä työssä siellä sisällä.