Hän olisi varmastikin tappanut sekä kuninkaan että minut, jollei huoneessa olisi ollut muuan uskollinen mies, joka uhrasi henkensä kuninkaan edestä. Sillä kun minä sain murretuksi oven auki, näin seuraavan näyn: Kuningas seisoi eräässä sopessa; hän ei voinut tehdä yhtään mitään, sillä hän oli sairautensa heikontama, hän liikutteli yhteenkahlittuja käsiään edestakaisin ja nauroi melkein kuin mielipuolen kamalaa naurua. Detchard ja lääkäri painiskelivat keskellä huonetta, sillä jälkimmäinen oli hypännyt murhamiehen tielle ja koetti pidättää tätä pääsemästä saaliinsa kimppuun. Juuri kuin minä astuin sisään, tempautui Detchard irti heikon miehen käsistä ja lävisti poloisen miekallaan.
Sitten hän kääntyi minua vastaan ja huusi: »No vihdoinkin!»
Me seisoimme säilät paljaina vastakkain. Onneksi ei hänellä eikä Bersonilla ollut sattunut olemaan revolvereja vyössään; minä löysin ne myöhemmin ulommasta huoneesta uuninrinnalta. Uuni oli tosin lähellä väliovea, niin että heidän olisi ollut helppo tavoittaa ne; mutta tietämättäni olin asettunut kumpienkin eteen. Niin — siinä me nyt seisoimme, mies miestä vastaan, ja aloimme taistella vakavina ja äänettöminä. Minä muistan perin vähän kamppailumme kulusta; sen vain tiedän, että hän oli minun vertaiseni miekkailija, jollei parempikin, sillä hän taisi enemmän ovelia temppuja kuin minä ja työnsi minua tuuma tuumalta sitä rautaristikkoa kohti, joka peitti Jaakopin portaiden suun. Minä näin tuiman hymyn hänen kasvoillaan, kun hän haavoitti minua käsivarteen.
En voi lainkaan kerskua siitä taistelusta. Luulen, että hän olisi kyennyt tappamaan minut ja sitten jatkamaan pyövelintointaan kuninkaaseen nähden, sillä hän oli paras miekkailija, minkä kanssa vielä koskaan olen joutunut tekemisiin; mutta hänen ahdistaessa minua yhä pahemmin kavahti nurkassa värjötellyt puoleksi heikkomielinen ja sairautensa näännyttämä kuningas pystyyn, viuhtoi hurjan iloisesti yhteenköytetyillä käsillään ja huusi:
»Sehän on Rudolf serkku! Rudolf serkku! Minä autan sinua, Rudolf serkku!» ja hän tarttui jakkaraan — hän kykeni nostamaan sen vyötäistensä tasalle ja tuli meitä kohti. Siitä sain jälleen toivoa.
»Tulkaa!» huusin, »joutukaa! — Iskekää häntä sääriin!» Detchard teki raivoisan karkauksen minua kohti. Olin jo miltei hänen armoissaan.
»Mutta joutukaahan toki, ihminen, joutukaa herran nimessä!» karjaisin kuninkaalle. »Joutukaa mukaan leikkiin!»
Kuningas nauroi iloisesti ja läheni meitä, pidellen jakkaraa jaloista edessään.
Detchard hypähti synkeästi kiroten erilleen minusta, ja ennenkuin arvasinkaan mitä hän aikoi, oli hän kääntänyt miekkansa kuningasta vastaan. Tämä parkaisi surkeasti ja kaatui pitkäkseen lattialle. Väkevä rosvo pyörähti jälleen minun kimppuuni. Mutta hän oli itse aiheuttanut turmionsa; sillä käännähtäessään ympäri hän astui verilätäkköön, joka oli vuotanut lattialle hänen tappamansa lääkärin rinnasta. Hän luiskahti ja kaatui selälleen. Kuin salamanleimaus minä olin kiinni hänen kurkussaan, ja ennenkuin hän ennätti tointua, lävistin hänet miekallani, ja tukahtuneesti kiroten hän painui uhrinsa rinnalle.
Oliko kuningas kuollut? Se oli minun ensimmäinen ajatukseni. Juoksin hänen luokseen. Niin — kuolleelta hän aivan näytti, sillä hänellä oli paha haava otsassa, ja hän makasi aivan liikkumatonna kivipermannolla. Minä polvistuin hänen vierelleen ja laskin korvani hänen rinnalleen kuullakseni, hengittikö hän vielä. Mutta ennenkuin kerkisin mitään kuulla, kuului ulkoa rautavitjojen helmaa. Minä tunsin sen äänen — nostosiltaa laskettiin juuri alas. Seuraavassa tuokiossa se rämähti alas kivikynnykselle samalle puolella hautaa, missä minä olin. Nytpä jouduin elävänä satimeen, ja kuningas samoin minun kerallani, jos hän vielä oli hengissä. Sieppasin miekkani maasta ja lähdin ulompaan huoneeseen. Ketkä olivatkaan laskeneet nostosillan alas? Olivatko ne minun miehiäni? Jos niin oli, niin silloin kaikki oli hyvin. Vasta nyt sattuivat uuninrinnalla olevat revolverit silmiini; minä otin niistä toisen. Pysähdyin hetkiseksi kuuntelemaan ulomman huoneen ovelle. Kuuntelemaan — sanoinko niin? Niin — ja saadakseni jälleen ilmaa keuhkoihini; ja minä revin paitani rääsyiksi ja laitoin siteen vertavuotavaan olkalihakseeni. Sitten jälleen kuuntelin. Olisin maksanut mitä hyvänsä saadakseni kuulla Saptin äänen; sillä itse olin nyt niin heikko että horjahtelin. Ja tuo ihmistiikeri, Rupert Hentzau, kuljeskeli vielä vapaasti linnassa. Minä kykenin paremmin puolustamaan ahdasta porttiaukkoa sillan päässä kuin tätä puoleksi maanalaista porraskäytävää, ja sen vuoksi laahauduin kiviportaita ylös ja seisahduin jälleen kuuntelemaan. Mitä ääntä tuo oli? Jälleen sama merkillinen ääni — ja sellainen ääni tällaisena hetkenä ja tällaisessa paikassa! Ivallinen, hilpeä naurunhohotus. Voin tuskin uskoa, että täydessä järjessä oleva mies juuri nyt kykeni sillä tapaa nauramaan. Mutta tuo nauru samalla myöskin ilmaisi minulle, etteivät minun mieheni olleet tulleetkaan, sillä jos ne jo olisivat täällä, olisivat ne ampuneet tuon lemmon koiranleuan Rupertin. Kello löi puoli kolme! Hyvä Jumala! Isoa porttia ei vieläkään oltu avattu! Mieheni olivat vetäytyneet takaisin vallihaudan reunalle! Ne eivät olleet löytäneet minua! Ne olivat palanneet takaisin Tarlenheimiin ja vieneet tiedon minun ja kuninkaan kuolemasta. Ja siksipä asiat kävisivät, jo ennenkuin ne edes ennättivät Tarlenheimiinkaan saakka! Sillä Ruperthan se tuolla nauroi ja ilkkui!