Lysähdin aivan voimatonna ovea vastaan. Sitten ojentauduin jälleen sukkelasti, sillä ulkoa kuului ilkkujan ivallinen huuto:
»Siltahan on alhaalla! Juoskaa vain yli! Ja päästäkää kaikkien pirujen nimessä minut käsiksi mustaan Mikkoon! Takaisin, senkin sammakot! Michael, tule tappelemaan hentustasi!»
Vaikka olin liian voimaton kyetäkseni yksin taistelemaan, niin voinhan toki aina toimittaa edes jotakin. Minä kiersin avaimen ympäri lukossa ja kurkistin ulos ovesta.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Silmästä silmään metsäpolulla.
Ensiksi en voinut nähdä mitään, sillä sillan toisesta korvasta paistavain lyhtyjen ja soihtujen loimo sokaisi silmäni; mutta pian ne tottuivat valoon, jolloin hyvin hullunkurinen näytelmä levisi niiden eteen. Silta oli alhaalla; sen toisessa päässä seisoi ryhmä herttuan palvelijoita; parilla kolmella niistä oli käsissä soihdut ja neljällä tai viidellä keihäät. He seisoivat tiukasti toisiinsa likistyneinä, ja heidän kasvonsa paistoivat aivan valkoisina säikähdyksestä. Suoraan sanoen he olivat niin pelästyksissään, etten ole vielä mokomata nähnyt, ja tuijottivat silmät selällään yksinäiseen mieheen, joka seisoi keskellä siltaa hajasäärin ja heilutteli nauraa hohottaen miekkaansa. Se oli Rupert Hentzau, jolla oli vain paita ja housut päällään. Paidassa paistoi punaisia veripilkkuja; mutta hänen reipas ryhtinsä ilmaisi, että ne olivat joko vierasta verta tai että hän oli saanut vain mitättömiä naarmuja. Siinä hän rehenteli yksin ja puolusti siltaa kokonaista miesjoukkoa vastaan ja vaati niitä käymään hänen kimppuunsa tahi pikemminkin lähettämään mustan Mikon hänen kynittäväkseen; ja toiset, joilla ei ollut ampuma-aseita, väistyivät hänen tieltään uskaltamatta käydä häntä vastaan. He kuiskailivat toisilleen, ja takimmaisena näin Johann-ystäväni, joka nojautui porttia vastaan ja pyyhkieli nenäliinalla poskessaan olevasta haavasta vuotavaa verta.
Merkillisen sattuman kautta minä olin odottamatta päässyt tilanteen herraksi. Nuo pelkurit rohkenivat yhtä vähän käydä minua vastustamaan kuin hyökätä Rupertinkaan kimppuun. Ja minun tarvitsi vain kohottaa revolverini toimittaakseni tuon hornankekäleen toiseen maailmaan; hänellä ei ollut aavistustakaan minun läsnäolostani. Sitä en kuitenkaan tehnyt — enkä tuskin nytkään tiedä, miksi minä häntä säästin. Olinhan tosin tänä samana yönä surmannut kavalasti yhden miehen ja tappanut toisen pikemminkin hyvän sattuman kuin oman taitoni avulla — ja siinäpä ehkä olikin syy. Ja toiselta puolen — miten suuri konna tuo mies olikin, niin ei minua kuitenkaan haluttanut liittyä niihin moniin, jotka häntä ahdistivat — ehkäpä siinä oli toinen syy. Mutta väkevämmin kuin mitkään muut tunteet minua pidätti paikallani pakottava uteliaisuus — minä tahdoin syrjästä vaarinottaa näytelmän kehitystä.
»Michael, sinä äpärä koira — missä piileskelet? Michael, jos pysyt jaloillasi, niin käy tänne ja näytä olevasi mies!» karjui Rupert ja eteni askeleen, jolloin vastustajiin ryhmä peräytyi saman verran. »Hei, äpärä, etkö joudu?»
Vastaukseksi tähän ilkkunaan kuului epätoivoinen naisenhuuto:
»Hän on kuollut! Ah, Jumalani — hän on kuollut!»