»Kuollutko!» huusi Rupert. »Sitten osuin häneen paremmin kuin liesinkään!» Ja hän nauroi jälleen hurjan riemuitsevasti. Sitten hän ärjäisi miesjoukolle: »Laskekaa aseenne, pelkurit jänikset! Nyt minä olen teidän herranne! Aseet maahan, kuoletteko!»
Minä luulen, että miehet olisivat totelleet häntä, mutta vielä hänen puhuessaan tapahtui jotain uutta. Ensin kuului etäistä hälyä, aivan kuin olisi joku huutanut ja koputellut porttia. Sydämeni paukutti ilosta, sillä luulin miesteni palanneen takaisin etsimään minua. Jyskytys jatkui, mutta kukaan toinen ei näyttänyt kiinnittävän siihen huomiota; kaikkien silmät seurasivat näytelmän uutta vaihetta. Sillan toisessa päässä oleva palvelijajoukko antoi tietä naiselle, joka horjuen tuli sillalle. Se oli Antoinette de Mauban; hänellä oli yllään liehuva valkoinen yöpuku, musta tukka oli hartioilla hajallaan; hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja silmät leimusivat hurjina soihtujen valossa. Värisevässä kädessään hänellä oli revolveri, ja hoippuessaan eteenpäin hän ampui siitä laukauksen Rupertia kohti. Luoti ei kuitenkaan osunut; se kävi ovenkamanaan korkealle minun pääni päällä.
»Hohoo!» nauroi Rupert; »jolleivät silmänne olisi olleet kuolettavammat kuin luotinne, niin minä en olisi tässä hornan papurokassa tänä yönä eikä Michael helvetissä!»
Nainen ei piitannut lainkaan hänen pilkastaan; ihmeellisen väkevästi hän jaksoi koota voimansa ja seisoi aivan jäykkänä ja ääneti. Sitten hän rupesi hitaasti ja varmasti jälleen kohottamaan kättänsä saadakseen tarkan tähtäyksen.
Hullua oli Hentzaun alistua siihen vaaraan. Hänen olisi pitänyt syöksyä vihollistaan vastaan lyödäkseen aseen tämän kädestä tahi sitten peräytyä minua kohti. Minäkin tähtäsin häneen revolverillani.
Mutta Rupert ei tehnyt kumpaakaan. Ennenkuin nainen vielä oli saanut asetta hänen kasvojensa tasalle, hän kumarsi hänelle mitä siroimmin ja sanoi: »Minä en voi tappaa naista, jonka huulia olen suudellut!» Ja ennenkuin rouva de Mauban tai minä kerkisimme häntä pidättämään, hän heilahdutti itsensä siltakaiteen yli vallihautaan.
Ja sitten minä kuulin monien askelien kopinaa ja sitten äänen, jonka hyvin tunsin — se oli Saptin ääni! — huutavan: »Herttua on kuollut!» Siitä tiesin, ettei kuningas enää tarvinnut minun apuani, ja heitin revolverin menemään ja juoksin sillalle. Kuului ihmettelevä huudahdus: »Katsokaa — sehän on kuningas!» Ja sitten hyppäsin Rupertin tavoin veteen miekka kädessä. Minä tahdoin päättää taisteluni hänen kanssaan tuolla alhaalla, missä näin hänen kiharaisen päänsä pistävän esiin vedestä.
Hän ui keveästi kuin kala. Minä olin perin uupunut ja käsivarsivammani takia puoleksi raajarikko. En kyennyt tavoittamaan häntä. Vähään aikaan en sanonut mitään; mutta tultuamme vanhan tornin kohdalle, missä vallihauta tekee mutkan, huusin kaikin voimin; »Pysähtykää, Rupert, pysähtykää!»
Hän katsahti taaksensa ja ui edelleen. Nyt hän oli ulommalla reunalla ja katseli paikkaa, josta voisi kavuta ylös. Minä tiesin, ettei siellä sellaista ollut — mutta tosiaan, olihan siellä minun köyteni, jota myöten olin tullut alas. Hän saattoi saavuttaa sen ennenkuin minä. Minä kokosin voimani kaikki tähteet joutuakseni hänen rinnalleen. Vihdoin tavoitinkin hänet, sillä hän ui hitaammin kuin minä etsiessään jotain kiipeemäkohtaa.
Hän oli keksinyt köyden! Hän päästi riemuitsevan huudon. Hän tarttui siihen molemmin käsin ja rupesi hinaamaan itseään ylös. Olin kyllin lähellä kuullakseni hänen mutisevan itsekseen: »Mistä hitosta tämä on tänne tullut?»