Minäkin saavuin köyden kohdalle; hän riippui ilmassa korkealla pääni päällä ja näki minut; mutta minä en voinut enää tavoittaa häntä.
»Hei — kuka siellä on?» hän huudahti säikähtyneenä. Luulenpa, että hän ensi hetkenä luuli minua kuninkaaksi, ja minä olinkin siksi kalpea, että tuollainen ajatus voi pistää hänen päähänsä; mutta sitten hän huusi:
»Ahaa! Komeljanttihan se onkin! Mistä te tänne osuitte, hyvä mies?»
Näin puhuessaan hän saavutti jyrkänteen reunan.
Minä tartuin kiinni köyteen; mutta sitten en ruvennutkaan kapuamaan. Vastustajanihan seisoi jo ylhäällä kovalla kamaralla, paljas miekka kädessä — ja hän voi huoletta halkaista pääni tai katkaista kurkkuni, jos aloin kiivetä hänen perästään. Heitin irti köydestä.
»Se on samantekevää», vastasin; »mutta kun kerran olen täällä, niin luulenpa, että pysynkin täällä.»
Hän kumartui alaspäin ja hymyili minulle.
»Nuo naiset ovat niitä helkkarin…» hän aloitti, mutta samassa rupesi linnan iso kello jymähtelemään, ja ylhäältä kuului kovaäänisiä huutoja.
Rupert hymyili jälleen ja huiskautti kättään minua kohti.
»Tahtoisin kernaasti mitellä vähän miekkaani teidän kanssanne, mutta sattuu olemaan liiaksi vari», hän naljaili; ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli kadonnut näkyvistäni.