En enää ajatellut vaaraa, vaan tartuin köyteen. Tuotapikaa minäkin olin jyrkänteen kaltaalla. Näin viholliseni puolisensadan askeleen päässä edessäni; hän juoksi aika vilakkata metsään päin. Rupert Hentzau oli kerrankin varovainen. Minä syöksyin hänen peräänsä ja vaadin häntä pysähtymään, mutta siitä ei ollut apua. Hän oli täysissä voimissaan ja eteni joka askeleella yhä kauemmaksi minusta; mutta minä unhotin kaiken muun koko maailmassa kuin oman kostonhimoni ja kiidin minkä jaloistani pääsin hänen perässään, ja pian peitti metsä pimentoonsa sekä takaa-ajetun että vainoojan.
Kello lienee tällöin ollut kolme, koska päivä rupesi valkenemaan. Juoksin suoraa ruohottunutta tietä pitkin, ja parinsadan askeleen päässä edelläni juoksi nuori Rupert, jonka pitkät suortuvat liehuivat raikkaassa tuulessa. Minä olin, väsyksissä ja läähätin; hän katsahti tavantakaa taakseen ja huiskutti minulle kättään. Hän teki pilaa minusta nähdessään, etten pystynyt saavuttamaan häntä. Minun oli pakko seisahtua ja vetää ilmaa huohottaviin keuhkoihini. Hetkisen perästä hän poikkesi oikeaan käteen ja katosi jälleen näkyvistäni.
Luulin takaa-ajon jo turhaksi ja vaivuin harmissani ja uupuneena maahan. Mutta tuossa tuokiossa olin jälleen jaloillani, sillä metsästä kuului huuto — naisen huuto. Ponnistin viimeiset voimani ja aloin painaa sitä paikkaa kohti, minne hän oli kadonnut; ja kääntyessäni mutkasta näin hänet uudelleen. Mutta oli — minä en saanut häntä enää käsiini! Hän oli juuri nostamassa nuorta tyttöä hevosen selästä, jolla tämä oli ratsastanut; tyttö se varmaankin oli huutanut hädissään. Hän näytti olevan talonpoikaistyttö, ja hänellä oli kori käsivarrella. Arvatenkin hän oli menossa Zendan torille myymään jotain. Hänen hevosensa oli vankka ja hyvätekoinen eläin. Nuori Rupert nosti tytön alas, tämän kirkumisesta piittaamatta, kohteli häntä muuten hyvin, suuteli häntä huulille ja nauroi ja antoi hänelle rahaa. Sitten hän hyppäsi itse hevosen selkään naisten tapaan sivuttain, ja jäi odottelemaan minua. Ja minä odottelin häntä, jotta hän tulisi minua kohti.
Hän ratsastikin oitis minun suunnalleni, mutta pysytteli jonkun matkan päässä minusta.
»Mitä teillä oli linnassa tekemistä?» hän kysyi.
»Tapoin kolme teidän ystävistänne», vastasin.
»Mitä hullua! Löysittekö te tien vankityrmään?»
»Tietenkin!»
»Entä kuningas?»
»Detchard haavoitti häntä, ennenkuin tapoin Detchardin; mutta toivon hänen jääneen henkiin.»