Silloin minä viimeinkin puhuin ja katsoin häntä suoraan silmiin.
»Jumala antakoon minulle anteeksi, teidän kuninkaallinen korkeutenne», sanoin hiljaa, »minä en ole kuningas.»
Tunsin hänen sormiensa puristautuvan kiinni poskiini, ja hän tuijotti minuun silmin, jollaisin tuskin koskaan lie ketään miestä tuijotettu; ja minä istuin aivan hievahtamatta ja näin hänen ilmeensä käyvän ihmetteleväksi, sitten epäileväksi ja viimein pelkääväksi. Ja hitaasti irtautuivat hänen kätensä kasvoistani, hän kääntyi katsomaan Saptiin ja Fritziin ja sitten jälleen minuun; sitten hän horjahti äkkiä eteenpäin ja kaatui minun syliini, ja tuskallisesti parahtaen minä painoin hänet povelleni ja suutelin häntä huulille. Sapt kosketti käsivarttani. Minä katsoin häntä tuimasti silmiin! Ja sitten laskin armaani hiljaa maahan ja nousin seisomaan, katselin pyörtynyttä impeä ja lasketin synkeän kirouksen taivaalle, koska minun ei ollut sallittu kaatua Rupert Hentzaun miekkaan, vaan olin pakotettu kärsimään vielä kovempaa kidutusta.
YHDESKOLMATTA LUKU.
Jos rakkaus olisi kaikki kaikessa…
Oli ilta, ja minä makasin samassa tyrmässä, jossa kuningasta oli pidetty Zendan vankina.
Iso tiilitorvi, jota nuori Rupert oli piloillaan sanonut Jaakopin tikapuiksi, oli korjattu pois akkunasta, niin että voin nähdä valojen vilkkuvan uudesta linnasta vallihaudan takaa. Kaikki oli hiljaista; taistelun melu ja jyry oli tauonnut. Olin viettänyt lopun päivää piilossa metsässä, siitä lähtien kuin Fritz oli taluttanut minut pois Saptin ja prinsessan luota. Hämärissä minut oli salakähmää tuotu linnaan. Vaikka kolme miestä oli saanut surmansa tässä komerossa — niistä kaksi minun kädestäni — eivät aaveet käyneet minua kiusaamassa. Olin viskautunut pilkakseni makuulavitsalle akkunan viereen ja katselin ulos mustaan veteen. Johann, joka oli vielä kalpea saamastaan haavasta, oli tuonut minulle illallista. Hän jutteli, että kuningas voi hyvin, että hän oli nähnyt prinsessan, ja että kuningas ja prinsessa ynnä Sapt ja Fritz olivat lähteneet Strelsauhun; että musta Michael makasi arkussaan, ja että Antoinette de Mauban valvoi ruumiin luona. Hän kysyi, enkö ollut kuullut pappien laulavan herttualle kuolinmessua linnankappelissa.
Linnan ulkopuolella kierteli merkillisiä huhuja. Jotkut tiesivät, että Zendan vanki oli kuollut, toiset jälleen, että hän oli kadonnut tietymättömiin; muutamien luulona oli, että hän oli kuninkaan hyvä ystävä, joka oli auttanut tätä jossain lemmenseikkailussa Englannissa, toiset taas uskoivat, että hän oli keksinyt herttuan salaiset juonet ja senvuoksi joutunut tämän vangiksi. Kaikkein viisaimmat pudistelivat päätään ja tyytyivät viittailemaan, että paljonkin tulisi ilmi, jos eversti Sapt avaisi suunsa ja kertoisi kaikki tietonsa.
Tällaista tarinaa Johann piti, kunnes lähetin hänet pois ja jäin makaamaan yksin ja hautomaan omia aatoksiani. En ajatellut lainkaan tulevaisuutta, vaan tein, kuten tapana on kun on sattunut kokemaan hyvin merkillisiä elämyksiä — elin mielessäni uudestaan läpi kaikki viimeisten viikkojen tapahtumat ja ihmettelin, kuinka kummalla tuollaista oli oikein saattanut sattuakaan. Ylhäältä linnankatolta kuulin hiljaisessa yössä lippujen läpsähtelevän tanko jaan vastaan; mustan herttuan lippu riippui puolitangossa ja sen yläpuolella liehui Ruritanian kuningaslippu — ah, vielä tämän iltaa ja yötä se heilui minun pääni yllä. Tottumuksella on sellainen valta ihmiseen, että minun täytyi oikein ponnistella muistaakseni, ettei se kohta enää koskaan liehuisi minun kunniakseni.
Fritz von Tarlenheim saapui huoneeseeni. Minä seisoin avoimessa akkunassa ja sormielin sementtiä, jota oli vielä muruina Jaakopin portaiden jäljeltä. Hän sanoi aivan lyhyesti, että kuningas tahtoi puhella kanssani; ja me menimme yhdessä nostosillan yli ja tulimme siihen huoneeseen, joka oli ollut mustan Michaelin makuuhuoneena.