»Sinun sormuksesi on aina olevan minun sormessani, sinun sydämesi minun sydämessäni, sinun huultesi kosketus minun huulillani. Mutta sinun täytyy lähteä pois, ja minun täytyy jäädä tänne. Ehkä minun täytyy alistua siihenkin, minkä tunnen tappavan minut, kun ajattelen, että se täytymys piankin on kohtaava minua.»
Minä tiesin, mitä hän tarkoitti, ja minua värisytti. Mutta enhän voinut horjahtaa, kun hän pysyi niin uljaana. Minä nousin seisomaan ja tartuin jälleen hänen käteensä.
»Tee, mitä tahdot tai mitä sinun täytyy», sanoin. »Minä luulen, että Jumala antaa ihmisten, sellaisten kuin sinä, nähdä, mitkä hänen aivoituksensa ovat. Minun osani on keveämpi, sillä sinun sormuksesi on aina olevan minun sormessani, ja sinun sydämesi minun sydämessäni, ja koskaan eivät yhdenkään toisen naisen huulet tule koskettamaan minun huuliani. Jumala vahvistakoon ja lohduttakoon sinua, oma armaani!»
Me kuulimme etäistä laulua. Papit ne kappelissa vielä veisasivat kuolinmessuja. Minusta tuntui, että he lauloivat »ikuista lepoa» meidän kuolleelle ilollemme, että he rukoilivat taivaan anteeksiantamusta meidän rakkaudellemme, joka ei tahtonut kuolla. Pehmeät, murheelliset sävelet nousivat ja laskivat, meidän seistessämme ääneti vastatusten. Ja yhäti pitelin kiinni hänen kädestään.
»Oma kuningattareni ja oma autuuteni», minä sanoin.
»Sydämeni ylkä ja uskollinen ritarini», hän kuiskasi. »Ehkä emme enää koskaan näe toisiamme! Suutele minua, rakkaani, ja lähde sitten!»
Minä suutelin häntä; mutta hän likistäytyi minuun kiinni eikä päästänyt irti, vaan kuiskaili kuiskailemistaan… ei muuta kuin minun nimeäni yhä uudestaan ja uudestaan. Ja sitten minä jätin hänet.
Astuin nopeasti sillalle, missä Sapt ja Fritz odottelivat minua. Vaihdoin nopeasti pukua ja peitin kasvoni, kuten olin saanut tehdä jo useammin kuin yhden kerran, ja lähdin heidän kanssaan linnanportille, missä kolme satuloitua hevosta odotti meitä; ja me ratsastimme läpi yön aamunkoittoon asti, jolloin päädyimme pienelle pysäkille Ruritanian rajan toisella puolella. Juna ei ollut vielä tullut, ja minä kävelin ystäväini kanssa sitä odotellessa pienen puron varrella olevalla niityllä.
He lupasivat lähettää minulle tietoja kaikista vastaisista tapahtumista, ja he tuhlasivat tuhlaamalla minulle hyvyyttään; yksinpä vanha Saptkin sammalsi liikutuksesta, ja Fritz ei ollut enää lainkaan mies. Minä kuuntelin aivan kuin unenhorroksessa heidän puheitaan. »Rudolf, Rudolf, Rudolf!» kajahti yhä vielä korvissani — surun ja rakkauden jälkikertona. Vihdoin viimein he näkivät, etten kuullut sanaakaan heidän puheestaan; ja me astelimme edestakaisin aivan äänettöminä, kunnes Fritz kosketti käsivarttani, ja minä näin kaukaa veturin sinisen savun. Sitten puristin kummankin kättä.
»Eihän meissä tänään ole miestä ollenkaan», sanoin hymyillen; »mutta on sitä meissä kerta ollut — vai mitä, Sapt, mitä Fritz, te vanhat ystäväni? Emme me sentään ole aina olleet aivan ämmälaureja!»