»Minä olen järjiltäni!» sanoin viimein synkeästi.
»Minä rakastan sinun järjettömyyttäsi, oma ystäväni», hän sanoi.
Hän käänsi päänsä poispäin; mutta minä näin kyyneleen kimaltelevan poskellaan. Tartuin kiinni sohvankaiteeseen ja pitelin itseäni pystyssä.
»Onko rakkaus sitten kaikki kaikessa?» hän kysyi, ja hänen äänensä helisi hillityin, hellin soinnuin, jotka tuntuivat tuovan lepoa yksinpä minun verillelyötyyn sydänparkaanikin. »Jos rakkaus olisi kaikki kaikessa, niin tahtoisin seurata sinua maailman ääriin, vaikka saisin käydä repaleissa; sillä onhan sydämeni kokonaan sinun! Mutta onko rakkaus kaikki kaikessa?»
Minä en vastannut. Nyt minua hävettää, etten silloin tahtonut auttaa häntä.
Hän tuli aivan viereeni ja laski kätensä olkapäälleni. Minä tartuin siihen.
»Minä tiedän, että ihmiset sanovat ja kirjoittavat, että niin on laita. Ehkäpä sallimus antaakin sen joillekin ihmisille olla kaikki kaikessa. Ah, kunpa minä kuuluisinkin niihin ihmisiin! Mutta jos rakkaus olisi ollut kaikki kaikessa, niin sinä olisit antanut kuninkaan kuolla tyrmässään!»
Minä suutelin hänen kättään.
»Myöskin naista sitoo kunnian laki, Rudolf. Minun kunniani vaatii, että pysyn uskollisena maalleni ja suvulleni. En tiedä, miksi Jumala on johdattanut minut rakastamaan sinua, mutta sen tiedän, että minun on jäätävä tänne.»
Minä en siihenkään vastannut. Hetken perästä hän jatkoi: