»Minä tiedän sen, minä tiedän sen! Mutta mitä me nyt teemme, Rudolf?»
Laskin käsivarteni hänen vyötäisilleen ja pitelin häntä pystyssä, kun vastasin:
»Minä lähden pois vielä tänä iltana.»
»Ei, ei!» hän huudahti. »Ei tänä iltana!»
»Minun täytyy lähteä tänä iltana, koska on monta, jotka ovat nähneet minut. Miksi tahtoisit minun jäämään, oma armaani, jollei…»
»Kunpa voisin lähteä sinun kanssasi!» hän kuiskasi.
»Ah, Jumala!» sanoin hiukan jyrkästi; »älä puhu sellaista!» Ja minä työnsin hänet vähän kauemmaksi itsestäni.
»Miksi en saisi? Minähän rakastan sinua. Olethan sinä yhtä hyvä kuin kuningas!»
Silloin minä kävin uskottomaksi kaikelle, mitä minun olisi tullut pitää pyhänä. Minä tempasin hänet syliini ja rukoilin häntä sanoilla, joita en voi tässä toistaa, lähtemään minun kanssani. Minä tahdoin uhitella koko Ruritaniaa. Ja hän kuunteli minua hetkisen ihmettelevin, sumuisin silmin. Mutta kun hän sitten katsoi minua kasvoihin, rupesi minua syvästi hävettämään, ja ääneni heikkeni sopertelevaksi mutinaksi, ja vihdoin vaikenin tykkänään.
Hän vetäytyi irti minusta ja nojautui seinään; ja minä istuin sohvan reunalla ja vapisin koko ruumiiltani, sillä nyt tiesin mitä olin tehnyt, ja nyt inhosin sitä ja itseäni, mutta olin liiaksi itsepäinen toivoakseni tehtyä tekemättömäksi. Siten me olimme ääneti pitkän aikaa.