»Uskon aivan varmasti», vastasin.
»Ja kenenkä syytä on, että hän on sitä saanut?»
»Kenenkäs muun kuin tuon kirotun koiran mustan Mikon!» sähisi Fritz hampaittensa välistä.
»Niin juuri», sanoi Sapt — »jotta kuningas ei tulisi kruunatuksi. Rassendyll ei tunne tätä meidän mainiota Mikkoamme. Mitäs luulette, Fritz ettekö usko, että Mikolla on toinen kuningas varalla? Eiköhän toinen puoli Strelsauta kannata toista kruununtavoittelijaa? Niin totta kuin Jumala on taivaassa, menee kuninkaalta kruunu iäksi, jollei hän tänään näyttäydy Strelsaussa! Minä tunnen mustan Mikon!»
»Voimmehan kuljettaa hänet sinne vaunuissa», ehdotin.
»Niin tosiaan, hän näyttääkin oikein korealta!» puuskahti Sapt myrkyllisesti.
Fritz von Tarlenheim kätki kasvot käsiinsä. Kuningas hengitti yhä raskaasti ja miltei kuorsaten. Sapt potkaisi häntä jälleen.
»Senkin humalainen elukka!» hän ärähti. »Mutta hän on Elphberg ja isänsä poika, ja ennen tahtoisin palaa hornan tulessa kuin nähdä mustan Mikon istuvan hänen valtaistuimellaan!»
Olimme kaikki hetken ääneti; sitten Sapt rypisti tuuheita harmaita kulmakarvojaan, otti piipun suustaan ja sanoi minulle:
»Kun ihminen tulee vanhaksi, niin hän alkaa uskoa kaitselmukseen.
Kaitselmus on tuonut teidät tänne; kaitselmus lähettää teidät
Strelsauhun.»