Minä kavahdin askeleen taaksepäin ja siunasin: »Hyvä Jumala sentään!»
Fritz katsahti ylös hämmästyneenä, mutta palavin silmin.
»Se on mahdotonta!» mutisin. »Se keksittäisiin oitis.»
»Niin, onhan siinä vaaran uhkaa — mutta ei niin paljon kuin luulette», sanoi Sapt. »Jos annatte ajaa partanne, niin uskallan lyödä vetoa, ettei teitä tunneta. Peloittaako teitä?»
»Herra eversti!»
»Hiljaa, hiljaa, ystäväni! Mutta tiedätte kai, että henkenne voi olla mennyttä, jos teidät keksitään ja minun ja Fritzin henki myöskin! Mutta jollette lähde Strelsauhun, niin vannon teille, että musta Mikko istuu valtaistuimella tänä iltana, ja kuningas viruu vankilassa tahi haudassaan.»
»Kuningas ei antaisi sitä koskaan anteeksi», sopertelin.
»Olemmeko me akkoja? Kukapa tässä välittää hänen anteeksiannostaan?»
Kello tikitti kolmekymmentä, neljäkymmentä viisi, kuusikymmentä kertaa, sillä aikaa kuin seisoin ajatuksiin vaipuneena. Sitten otaksun päättäväisen ilmeen tulleen kasvoilleni, sillä ukko Sapt tarttui käteeni ja sanoi: »Te teette sen!»
»Niin, minä teen sen!» sanoin ja silmäsin kuninkaaseen, joka nukkui kohmeloisena lattialla.