»Kuningaskunnan kansleri», kuiskutti Sapt.
Marski tervehti minua moniain uskollisuutta vakuuttavin sanoin ja pyysi Strelsaun herttuan puolesta anteeksi tämän poissaoloa. Hän sanoi herttuan käyneen äkkiä pahoinvoivaksi, niin ettei hän voinut saapua asemalle, mutta pyysi lupaa saada odotella hänen majesteettiaan tuomiokirkossa. Minä ilmaisin armollisesti huolestumisen! herttuan sairastumisesta ja lausuin moniaita ystävällisiä sanoja saapuvilla oleville ylimyksille. Ei kenenkään käytös ilmaissut heidän epäilevän minua, ja minä tunsin voimaini ja itseluottamukseni palaavan, vaikka sydän jyskyttikin rinnassani. Fritz oli yhä vielä kalpea ja hänen kätensä vapisi, kun hän tervehti sotamarskia.
Kohta sitten järjestyimme juhlakulkueeksi ja lähdimme asemalta. Minä nousin ratsaille, marskin pidellessä minulle jalustinta. Vastaanottamaan saapuneet ylhäiset henkilöt nousivat vaunuihinsa, ja minä lähdin ratsastamaan katuja pitkin, sotamarski oikealla puolellani ja Sapt, joka oli ensimmäinen ajutanttini, vasemmalla.
Strelsaun kaupunki on osaksi vanhaa, osaksi uutta. Leveät, uudenaikaiset lehtokadut ja palatsimaiset rakennukset ympäröivät alkuperäisen kaupungin kapeita, sokkeloisia ja romantillisia katuja. Reunimmaisissa taloissa asuvat väestön rikkaat luokat, sisemmissä sijaitsevat myymälät, ja niiden komeiden peililasipäätyjen taakse kätkeytyy väkirikkaita, mutta kurjia kujia ja viheliäisiä hökkelejä, joissa kihisee ja kiehuu köyhiä, levottomia ja osaksi rikollisiakin ihmisaineksia. Näitä paikallisia ja yhteiskunnallisia jaoituksia vastasi, kuten sain Saptilta tietää, valtiollinenkin jaoitus, jolla minuun nähden tuli olemaan erikoinen merkitys.
Uusi kaupunki oli kuninkaan puolella, mutta Strelsaun Michael oli vanhan kaupungin toivo, sankari ja sydänkäpy.
Oli tosiaan komea näytelmä, kun me marssimme leveää lehtokatua sille isolle torille, jonka varrella kuninkaallinen palatsi sijaitsi. Täällä olin keskellä innokkaita kannattajiani. Jokainen talo oli liputettu ja verhottu punaisilla ja keltaisilla kankailla ja tervehdyskirjoituksilla. Katujen varsille oli pystytetty katsojalavoja, ja minä sain kumarrella puolelle ja toiselle vastatessani eläköönhuutoihin ja hartaihin onnentoivotuksiin ja nenäliinojen huiskutukseen. Parvekkeet olivat täynnä koreapukuisia vallasnaisia, jotka taputtelivat kätösiään, niiailivat ja loivat minuun mitä hellimpiä katseita. Oikein virtana satoi punaisia ruusuja ylitseni; yksi takertui ratsuni harjaan, ja minä panin sen napinläpeeni. Sotamarski hymähti tuimasti; minun teki mieleni vilkaista toisinaan häneen, mutta hänen jäykistä kasvonpiirteistään oli vaikea nähdä, kuuluiko hän sydämessään kannattajiini vai vastustajiini.
»Punainen ruusu on Elphbergien tunnus, herra sotamarski», sanoin iloisesti, ja hän hymyili.
»Iloisesti», sanoin — ja se sana saattaa tällöin tuntua nurinkuriselta. Mutta tosiasia oli, että minä olin aivan huumeissani jännityksestä. Sillä hetkellä miltei luulin olevanikin todellinen kuningas, ja hymyilevin, voitonriemuisin katsein vilkuilin yhä uudelleen ylös noille kaunottarien parvekkeille… Mutta sitten minä äkkiä hätkähdin. Tuolla seisoi upeassa kauneudessaan ja ylpeästi hymyillen taannoinen matkatoverini — Antoinette de Mauban! Hän katsoi alas minuun, ja hänkin näytti hätkähtävän ja hänen huulensa liikkuivat, kun hän kumartui kaiteen yli ja tirkisteli minua. Minä kokosin kaiken malttini ja katsoin häntä suoraan silmiin, tunnustellen samalla salaa revolveriani. Annappa, että hän huutaa ääneen: »Tuo ei ole kuningas!»
No niin — me ratsastimme eteenpäin, ja sitten marski kääntyi ympäri satulassaan ja huiskautti kättään, ja kyrassierit kokoontuivat ympärillemme, niin että väkijoukosta ei enää kukaan päässyt lähelle minua. Me jätimme nyt minun osani kaupungista jälellemme ja saavuimme herttua Michaelin valtapiiriin, ja marskin ele ilmaisi minulle elävämmin kuin monet sanat, minkälainen väestön mieliala oli siinä kaupunginosassa. Koska sallimus oli tehnyt minusta kuninkaan, niin oli minun asiani esittää osani ainakin kunnollisesti.
»Mitä muutos tämä tietää, herra marski?» sanoin.