Sotamarski puraisi valkoisia viiksiään. »Se on viisainta, teidän majesteettinne!» hän mutisi vastaukseksi.
»Antakaa miesten ratsastaa edeltä», sanoin, »kunnes ovat puolisensataa askelta meistä, ja sitten te; herra marski, eversti Sapt ja muut ystäväni jäätte odottamaan tähän, kunnes minä olen ennättänyt puolensadan askeleen päähän teistä; ja teitä pyydän nimenomaan pitämään huolta siitä, ettei kukaan tule sen lähemmäksi minua. Minä tahdon, että kansani saa nähdä kuninkaansa luottavan siihen.»
Sapt laski kätensä käsivarrelleni, mutta minä kirvoitin itseni siitä.
Marski epäröi.
»Ettekö ymmärrä, mitä sanoin?» tiuskahdin. Hän puraisi jälleen viiksiään ja antoi tarvittavat käskyt. Minä näin vanhan Saptin nauravan partaansa, mutta samalla hän pudisteli minulle päätään. Jos minut olisi tapettu keskellä päivää Strelsaun kadulla, niin olisi Saptkin joutunut sangen tukalaan tilanteeseen.
Minun lienee mainittava, että olin puettu kokonaan valkoisiin, varsisaappaita lukuunottamatta. Päässäni kiilteli kultakoristeinen hopeakypäri, ja leveä ritarinauha rinnallani teki komean vaikutuksen. Olisin epäkohtelias kuningasta kohtaan, jollen nielaisisi luontaista kainouttani ja kehaisisi, että näytin koko muhkealta. Sitä mieltä tuntui kansakin olevan; sillä kun ratsastin ypö yksin ja tulin vanhan kaupungin synkille, ahtaille kaduille, kuulin ensin mutinaa, sitten eläköönhuutoja, ja erään kapakan akkunasta kiljahti muuan nainen vastaani vanhan iskusanan: »Kun hän kerta on punainen, niin hän meille hyvin kelpaa! josta minä kiitin kumartaen ja otin kypärin päästäni, jotta hän näkisi tukallani olevan 'oikean' värin, ja silloin kaikki jälleen hurrasivat.»
Mielenkiintoista todella olikin ratsastaa niin yksin, sillä minä sain alituiseen kuulla kansanjoukon enemmän tai vähemmän sukkelia huomautuksia.
»Hän näyttää kalpeammalta kuin tavallisesti», sanoi joku.
»Kalpealtapa näyttäisit itsekin, jos eläisit hänen tavallaan!» kuului kaikkea muuta kuin kunnioittava vastaus.
»Hän on isompi ja rotevampi kuin luulinkaan», sanoi toinen.