»Minä tiedän hänen himoitsevan sitä, mikä on langennut minun osakseni», sanoin.
»Niin, niin — mutta ole vaiti!»
Ja sitten — en voi puolustaa rohkeuttani, joka tuli velvoittamaan kuningasta enemmän kuin minulla oli oikeutta tehdä —, mutta prinsessan läheisyys ja hyvänsuopuus järkytti minut siihen määrään tasapainosta, että jatkoin aivan vakavissani:
»Ja ehkäpä hän himoitsee sellaistakin, jota en vielä ole saanut omakseni, mutta jonka toivon kerran voittavani.»
Minä sain seuraavan vastauksen — ja jos olisin ollut kuningas, olisin pitänyt sitä hyvin paljon lupaavana:
»Etkö sinä ole tänään jo saanut tarpeeksi asti edesvastuuta, serkku hyvä?»
Pom, pom! Tra-ta-ta-traa! Me olimme palatsin kohdalla. Tykit paukkuivat ja torvet rämähtivät. Pitkät jonot lakeijoita odotteli valtaportailla.
Minä tarjosin prinsessalle käteni, nousin hänen kanssaan marmoriportaita ylös ja astuin isäntänä esi-isieni linnaan ja istuin omaan pöytääni, kaunis serkkuni oikealla ja hänen korkea-arvoisuutensa kardinaali vasemmalla puolellani. Flavian toisella puolella istui musta Mikko, Strelsaun herttua. Sapt seisoi istuimeni takana, ja pöydän alapäässä näin Fritz von Tarlenheimin nostelevan samppanjalasia huulilleen ahkerammin kuin olisi ollut soveliastakaan.
Tällöin tulin ajatelleeksi, että mitähän se Ruritanian kuningas paraikaa hommaili.