Kellarin salaisuus.
Me olimme kuninkaan pukeutumiskammiossa — Fritz von Tarlenheim, Sapt ja minä. Minä viskausin tuiki väsyneenä nojatuoliin. Sapt sytytti ikuisen piippunsa. Hän ei onnitellut minua uhkatekoni onnistumisen johdosta, mutta koko hänen olemuksensa säteili tyytyväisyyttä. Voitonhurma, ehkäpä runsaasti nautittu hyvä viinikin, oli Fritzistä tehnyt aivan uuden miehen.
»Olipa se koko muistorikas päivä teille!» hän huudahti; »totta vie tahtoisin itsekin olla kerran kuninkaana kaksitoista tuntia yhtämittaa! Mutta kuulkaahan, Rassendyll, te ette saa sallia sydämenne antautua liian alttiisti tähän peliin. Ei käy ollenkaan ihmeekseni, että musta Mikko näytti synkältä kuin ukkospilvi — teillä ja prinsessalla oli liian paljon kuiskuttelemista keskenänne.»
»Hän on ihana!» huokasin haltioissani.
»Hjaa — hitto vieköön koko hameväen!» murahti Sapt, se vanha törkimys.
»Oletteko valmis lähtemään matkaan?»
»Olen», vastasin huoaten.
Kello oli nyt viisi, ja kello kahdeltatoista oli minun määrä olla jälleen Rudolf Rassendyll. Huomautin siitä pilaillen toisille.
»Voitte olla iloinen», sanoi Sapt yrmeästi, »jollette silloin ole Rudolf Rassendyll vainaja. Jumalan nimessä — minä tunnen pääni tutisevan hartioillani joka minuutti jonka te vielä olette täällä kaupungissa! Tiedättekö, ystäväiseni, että Michael on saanut sanomia Zendasta? Hän meni sivuhuoneeseen lukemaan niitä, ja kun hän palasi, näytti hän mitä suurimmassa määrässä ällistyneeltä.»
»Minä olen valmis», sanoin; sillä tämä uutinen ei saanut minua enää halusta viivyttelemään palatsissa.
Sapt istahti pöydän ääreen.