Me ratsastimme jälleen nelistä. Olimme jo tulleet Zendan metsän reunaan, ja taaksemme jääneet puut peittivät mutkittelevalla tiellä meidät takaa-ajajain ja takaa-ajajat meidän näkyvistä.
Puolen tunnin ratsastuksen jälkeen tie haarautui. Sapt seisahdutti hevosensa.
»Meidän tiemme käy oikeaan», hän sanoi, »vasen vie linnaan. Molemmat ovat runsaasti puolentoista mailin mittaiset. Laskeutukaa alas satulasta.»
»Mutta nehän tavoittavat meidät tuossa tuokiossa!» huudahdin.
»Alas satulasta!» hän toisti tuimasti, ja minä tottelin.
Metsä ulottui aivan tien reunaan asti.
Me veimme hevoset puiden pimentoon, sidoimme nenäliinat niiden silmille ja seisoimme aivan hiljaa niiden vieressä.
»Tahdotteko nähdä, keitä ne ovat?» kuiskutin.
»Sitä juuri tahdon ja minnekä ne menevät», kuiskasi hän vastaan.
Minä huomasin, että hänellä oli revolveri kädessä.