Kavioidenkopse kuului yhä lähempää ja lähempää. Kuu paistoi ihmeen kirkkaasti, niin että tiellä oli valoista kuin päivällä. Maaperä oli hyvin kova, eivätkä hevostemme kaviot olleet jättäneet siihen jälkiä.
»Nyt ne tulevat!» kuiskasi Sapt.
»Sehän on herttua!»
»Sitä minä arvelinkin», hän sanoi.
Herttua sieltä todella tuli, ja hänen seurassaan oli rotevan näköinen mies, jonka tunsin hyvin ja joka tuli myöhemmin tuntemaan minut vielä paremmin.
Se oli Max Holf, hänen korkeutensa mielipalvelija sekä metsänvartija Johannin veli. He olivat nyt aivan kohdallamme, ja herttua pysähdytti ratsunsa. Minä näin Saptin sormien lemmekkäästi kouristuvan revolverin kahvan ympärille. Arvaan, että hän olisi mielellään antanut kymmenen vuotta elämästään, jos olisi saanut ampua; ja hän olisi voinut ampua herttuan yhtä helposti, kuin minä olisin ampunut varpusen puutarhan aidalta. Laskin käteni hänen käsivarrelleen. Hän nyökkäsi minulle rauhoittavasti; hän uhrasi aina alttiiksi mielitekonsa velvollisuuksiensa alttarille.
»Kumpaako tietä?» kysyi musta Mikko.
»Linnaan, teidän korkeutenne», vastasi hänen seuralaisensa. »Siellä saamme tietää totuuden.»
Herttua epäröi hetkisen.
»Luulen kuulleeni äsken kavioidenkopsetta», hän sanoi.