Sitten nousimme satulaan ja ratsastimme niin joutuin kuin väsyneet juhdat jaksoivat. Viimeisen mailin matkalla emme enää puhelleet ollenkaan. Olimme kumpikin hyvin huolissamme. »Kaikki reilassa!» Mitä ihmettä se merkitsikään? Koskikohan se kuningasta?
Vihdoin viimein tuli metsästyslinna näkyviin. Me kannustimme hevosemme viimeiseen laukkaan ja tulimme portille. Pihalla oli kaikki aivan hiljaista; kukaan ei tullut meitä vastaan. Me hyppäsimme sukkelaan alas satulasta. Äkkiä tarttui Sapt kovasti käsivarteeni.
»Katsokaas tuota!» hän sanoi ja osoitti maahan.
Minä katsoin hänen sormensa suuntaan.
Maassa oli viisi, kuusi silkkistä nenäliinaa, kaikki hajalle revittyinä.
Katsahdin häneen kysyvästi.
»Juuri noilla minä köytin sen ämmän», hän sanoi. »Sitokaa hevoset hyvästi kiinni ja tulkaa mukaan!»
Ovi aukeni ilman vastarintaa, ja me astuimme samaan huoneeseen, jossa olimme eilenillalla pitäneet kemujamme. Siellä oli vielä pöydällä ateriamme jätteitä ja tyhjiä pulloja.
»Käykää perässä!» karjaisi Sapt, joka oli miltei kokonaan kadottanut ihmeteltävän kylmäverisyytensä.
Me juoksimme käytävään ja siitä alas kellarikertaan. Hiilikellarin ovi oli auki.