»Ne ovat löytäneet sen eukon!» huudahdin.
»Senhän jo tiesitte nähdessänne pihalla nuo nenäliinat», hän huomautti.
Sitten tulimme viinikellarin ovelle. Se oli lukossa. Se näytti olevan aivan kuin meidän jäleltämme, sellaisena kuin sen aamulla olimme jättäneet.
»Tässä ei ainakaan näy mitään merkillistä», sanoin.
Sapt kirosi. Hän kalpeni aivan kelmeäksi ja viittasi alas permantoon. Oven alla oli punainen läikkä, josta oli levinnyt samaa väriä lattialle ja sitten kuivunut aivan kuin ruskeaksi homeeksi. Sapt vaipui hervottomana seinää vasten. Minä jyristin ovea. Se pysyi lukossa.
»Missähän Josef on?» mutisi Sapt.
»Missä kuningas on?» minä vastasin.
Sapt kaivoi esiin matkapullonsa ja vei sen huulilleen. Minä juoksin ruokasaliin ja sieppasin sieltä käteeni hiilihangon. Kauhun vallassa rupesin takomaan kellarinlukkoa voimaini takaa, ja kun se ei auttanut, ammuin revolverinluodin avaimenreiästä sisään. Se tehosi, lukko meni rikki ja ovi antoi perään.
»Antakaa tulitikut tänne!» sanoin Saptille, mutta tämä riippui vielä seinää vasten hervottomana kuin märkä rukkanen. „
Hän oli luonnollisesti paljon pahemmin järkyttynyt kuin minä, sillä hän rakasti herraansa. Omasta puolestaan hän ei pelännyt — sitä hän ei koskaan tehnyt; mutta mikä mies hyvänsä olisi valahtanut kelmeäksi ajatellessaan, mitä oikein saattoikaan piillä tuolla pimeässä kellarinsopessa. Menin itse sisään, otin pöydältä hopeisen kynttilänjalan, sytytin siinä olevan kynttilän, ja kun palasin alas kellariin, tunsin kuumaa vahaa tippuvan kädelleni, ja kynttilä heilui vapisevassa kädessäni niin pahasti puolelle ja toiselle, etten voinut suinkaan halveksia, eversti Saptia hänen pelästymisensä takia.