»Juuri sen verran kuin sillä on arvoa», vastasin.
»Entä kuninkaan kruunusta? Luuletteko te, että aatelisto ja kansa tulee mieliinsä kuullessaan, että niitä on pidetty narreina? Luuletteko niiden rakastavan sellaista kuningasta, joka oli liiaksi humalassa joutuakseen kruunattavaksi ja joka lähetti palvelijan sijastaan?»
»Hän sai unijuomaa — ja minä en ole mikään palvelija.»
Hän nousi tuolilta, tuli luokseni ja laski kätensä olkapäälleni.
»Nuori ystäväni», hän sanoi, »jos tahdotte edelleenkin olla mies, niin voitte kukaties pelastaa kuninkaan. Lähtekää Strelsauhun ja pitäkää hänen valtaistuimensa lämpimänä häntä varten.»
»Mutta herttuahan tietää kaiken… ne roistot, joita hän käytti välikappaleinaan, tietävät sen…»
»Tietäkööt vain; mutta ne eivät uskalla hiiskuakaan siitä», sanoi Sapt, ja hänen äänessään värähteli tuimaa voitonriemua. »Ne ovat itsekin kiikissä! Kuinka ne voisivatkaan ilmiantaa teidät, antamatta samalla itseään ilmi? Luuletteko heidän voivan sanoa: Ei tuo mies ole kuningas, hänet me olemme ryöstäneet ja hänen palvelijansa murhanneet — voivatko he sellaista sanoa?»
Se oli tosiaankin selvää kuin päivä! Tunsipa Michael minut tahi ei, niin missään tapauksessa hän ei uskaltanut puhua. Ja mitäpä hän voisikaan tehdä minulle, jollei hän tuonut kuningasta päivänvaloon? Ja jos hän päästi kuninkaan vapaaksi, niin miten hänen silloin itsensä kävi? Siunaaman ajan pohdin kuumeisesti näitä ajatuksia; mutta sitten vyörähtivät kaikki vaikeudet vuorena mieleeni.
»Minut varmasti keksitään», sanoin.
»Ehkäpä! Mutta joka hetki, jonka me voitamme, merkitsee meille paljon. Ennen kaikkea meillä pitää olla kuningas takaisin Strelsaussa, muuten on kaupunki Michaelin vallassa jo vuorokauden kuluessa; ja mitä arvoa luulette kuninkaan hengellä ja kruunulla silloin olevan? Teidän on taipuminen!»