»Ei, tahdon käyttää miekkaa», vastasin.
»Ohoo! Olettepa te verenhimoisella päällä», sanoi Sapt ja nauroi. »No niin, nyt on aika aloittaa.»
Me nousimme ratsaille, vedimme miekat huotrasta ja odottelimme aloillamme pari minuuttia. Sitten kuulimme miesten tulevan talon toiselle puolelle. He pysähtyivät, ja muuan heistä huusi:
»Käykää hakemassa se raato!»
»Nyt!» kuiskasi Sapt.
Me kannustimme ratsujamme ja kiidimme täyttä karkua talon ympäri, ja seuraavassa tuokiossa olimme roikaleiden niskassa. Sapt kertoi minulle perästäpäin tappaneensa niistä yhden, ja sen minä hyvin uskon; mutta lähelle päästyämme en enää häntä nähnyt. Yhdellä iskulla halkaisin kallon eräältä junkkarilta, joka istui hyvän raudikon selässä, niin että hän kuukahti hengettömänä maahan.
Sitten näin edessäni hyvin ison miehen, ja toinen ryntäsi kimppuuni oikealta käsin. Minulle alkoi tulla vähän liian kuumat paikat, jonka vuoksi kannustin hevostani eteenpäin ja työnsin samalla säiläni ison miehen rintaan. Hänen luotinsa viuhahti niin läheltä korvaani, että voin melkein vannoa sen koskeneen siihen. Kiskoin takaisin miekkaani, mutta kun en saanut sitä irti, jätin sen miehen rintaan ja nelistin Saptin perään, jonka nyt näin olevan kolmisenkymmenen askeleen päässä edelläni. Huiskautin kättäni miehille hyvästiksi, mutta annoin kirkaisten sen pudota alas, sillä luoti oli raapaissut sormeani ja minä tunsin veren valuvan sitä pitkin. Ukko Sapt kääntyi katsomaan taakseen.
Miehet ampuivat uudestaan; mutta heillä ei ollut kiväärejä matkassa, ja me olimme jo päässeet pistoolinkantamaa kauemmaksi. Sapt rupesi nauramaan.
»Minä sain osalleni yhden ja te kaksi, jos satutitte sitä toista pirulaista kunnollisesti!» hän sanoi. »Pikku Josef saa seuraa.»
»Tuleehan siitä neljän miehen korttipöytä», naljailin minä puolestani.