Tunsin vereni vielä kiehuvan, ja olin oikein iloinen, että olin surmannut roikaleista pari.
»Niin, ja toisille jäi hauska urakka mullatessaan toverinsa», jatkoi
Sapt. »Olisipa soma tietää, tunsivatko ne teidät!»
»Se iso junkkari ainakin tunsi; sillä kun lävistin hänet, kuulin hänen parahtavan: 'Kuningas!'»
»Hohoi-jaa! Me aiheutamme mustalle Mikolle vielä aikapaljon mieliharmia, ennenkuin hän meistä selviytyy.»
Me seisautimme ratsumme tuokion ajaksi ja laitoimme kääreeseen haavoitetun sormeeni, joka vuoti kovasti verta ja kirvelikin pahasti, koska sormiluu oli vioittunut. Sitten iskimme kannukset hevosten kylkiin ja annoimme virkkujen ratsujen laukata minkä kavioista pääsi. Äskeinen sähköittävä jännitys oli lauennut, ja me ratsastimme eteenpäin synkkinä ja vaitonaisina. Päivä rupesi koittamaan kylmänä ja kuuleana.
Maantien varrella tapasimme talonpojan, joka oli vasta noussut vuoteesta ja saimme hänen antamaan hevosillemme vettä ja suurusta. Minä teeskentelin hammassärkyä ja pidin kasvoni hyvin piilossa. Sitten jatkoimme jälleen matkaa äänettöminä, kunnes Strelsaun tornit häämöttivät edessämme. Kello oli kahdeksan ja yhdeksän vaiheilla, ja kaikki kaupunginportit olivat selko selällään, niinkuin ne muuten aina olivatkin, paitsi kun herttuan päähän pisti suljettaa ne. Me ratsastimme samoja katuja kuin eilenillalla, ja kaikki neljä, niin miehet kuin hevoset, olimme hyvin väsyksissä.
Kaduilla oli sangen hiljaista, kaikki nukkuivat vielä eilisiltaisen juhlimisen jäljestä, ja me tapasimme tuskin ainuttakaan sielua, ennenkuin tulimme palatsin pienelle takaportille. Siellä odotteli Saptin vanha ratsurenki meitä.
»Onko kaikki niinkuin pitääkin olla, herra eversti?» hän kysyi.
»Onpa vainenkin!» sanoi Sapt, ja mies tuli minun luokseni ja suuteli kättäni.
»Kuningashan on haavoittunut!» hän huudahti.