»Se on vain mitätön naarmu», sanoin, »mutta…» ja sitten keskeytin.
Hän nousi hitaasti pystyyn ja oli aivan ymmällään. Hän piteli kiinni kädestäni ja mittaili minua kiireestä kantapäähän saakka. Sitten hän äkkiä päästi irti kädestäni ja kavahti askeleen takaperin.
»Missä kuningas on?» hän kiljaisi.
»Hiljaa, senkin pölkkypää!» varoitti Sapt. »Älkää huutako niin kovaa!
Tässähän kuningas on.»
Ovelta kuului koputus. Sapt tarttui olkaani.
»Joutuin makuuhuoneeseen! Riisukaa sukkelaan saappaat jaloistanne ja käykää vuoteeseen ja peittäkää itsenne visusti!»
Minä tein niinkuin hän oli käskenyt. Tuskin olin saanut peiton korvilleni, kun Sapt astui sisään, nyökkäili ja myhäili ja toi mukanaan hyvin hienon ja hartaasti pokkuroivan nuoren herran. Tämä tuli vuoteeni viereen, kumarteli uudelleen ja ilmoitti olevansa prinsessa Flavian hoviherroja, ja että kuninkaallinen korkeus oli lähettänyt hänet tiedustamaan, miten kuningas voi eilispäiväisten raskaiden rasitusten jälkeen.
»Viekää serkulleni lämpimät kiitokseni», sanoin, »ja ilmoittakaa hänen kuninkaalliselle korkeudelleen, ettei vointiin ole koskaan ollut niin hyvä kuin tänä aamuna.»
»Hänen majesteettinsa on nukkunut aivan havahtumatta koko yön», lisäsi vanha Sapt, joka tuntui jolloinkin pitävän hyvästä valheesta pelkästään sen itsensä takia.
Siro nuori herra, joka minusta muistutti lipeväkielistä ja onttopäistä Osrickia »Hamletissa», poistui pokkuroiden. Ilveily oli päättynyt, ja Fritz von Tarlenheimin kalmankelmeä naama palautti meidät todellisuuteen — vaikkapa ilveilystä minun tietääkseni tulikin meille nyt täysi tosi.