»Ahaa, kaikki ulkomaalaiset! Nyt on juttu selvä kuin päivä. Hän on ottanut nuo muukalaiset tänne mukaansa ja jättänyt Ruritanian miehet kuningasta vahtimaan, jotta tämän omat alamaiset pilaisivat asiansa ikipäiviksi.»
»Oliko ketään heistä mukana yöllisessä seikkailussamme?» kysyin.
»Sen olisin kernaasti suonut, sillä sitten ei elossa olisi muuta kuin neljä kuuden asemesta», vastasi Sapt miettiväisesti.
Minä olin jo omaksunut erään kuninkaallisen eleen — en näet sallinut edes näiden uskottujen ystäväinkään arvata kaikkia ajatuksiani ja salaisimpia suunnitelmiani. Olin päässyt selville siitä, mitä minun oli tehtävä. Minä tahdoin hankkia itselleni niin suuren kansansuosion kuin suinkin, ja samalla kertaa en kuitenkaan tahtonut tahallani loukata Michaelia. Sillä tapaa toivoin voivani vähentää hänen kannattajainsa lukua ja saada asianlaidan näyttämään sellaiselta, että Michaelia pidettäisiin hyvin kiittämättömänä olentona, jos ilmi riita puhkeisi meidän välillämme.
Mutta sydämessäni minä kuitenkin toivoin, ettei jännitys koskaan kehittyisi näin pitkälle.
Kuninkaan etu vaati, että koko juttu pidettiin aivan salassa, ja niin kauan kuin sitä kesti, piti minun näytellä osani oikein hienosti. Michael ei pääsisi minua voimakkaammaksi, koska minä vältin iskemästä ensimmäistä iskua.
Käskin satuloimaan hevoseni, ja Fritz von Tarlenheimin seuraamana ratsastin kuninkaallisen puiston suurelle lehtokujalle ja vastasin mitä kohteliaimmin vastaantulevien tervehdyksiin. Sitten käännyin kaupungin kaduille ja ostin kukkavihon kauniilta tytöltä, maksaen sen kultakolikolla; ja kun arvelin herättäneeni tarpeeksi huomiota — minulla oli tällöin perässäni viisi- tai kuusisataa ihmistä pitkänä pyrstönä — ratsastin prinsessan asunnolle ja annoin kysyä, tahtoiko tämä ottaa minut vastaan. Tämä askel herätti väkijoukossa suurta riemua. Prinsessa oli erittäin suuressa kansansuosiossa, ja kansleri oli viittaillut minulle, että mitä pikemmin minä joudutin kosintaani suotuisaan päätökseen, sitä korkeampaan arvoon nousisin alamaisteni silmissä. Kansleri ei tosin voinut ymmärtää, kuinka vaikeata minun oli noudattaa hänen hyvässä mielessä annettua erinomaista neuvoaan. Mutta minusta tuntui, ettei saattanut olla haitaksikaan, jos kävin prinsessaa tervehtimässä; ja tätä aiettani kannatti Fritz niin yli tulvehtivan sydämellisesti, että aivan ällistyin, kunnes hänen oli pakko tunnustaa, että hänellä oli oma yksityissyynsä päästä prinsessan taloon. Tuona syynä oli halu saada tavata prinsessan hovineitiä ja läheisintä ystävätärtä, kreivitär Helga von Strofzinia.
Hovietiketti oli Fritzille suosiollinen. Kun minut vietiin prinsessan luo, jäi hän kreivittären kanssa eteiseen, enkä luule hänen antaneen edes kaikkien ympärillä olevain ihmistenkään häiritä hänen rattoisata kuherteluaan. Mutta minä en joutanut häntä paljoakaan kadehtimaan, sillä minulla oli edessä kaikkein hienoin temppu koko vaikeassa pelissäni. Minun piti yhdellä haavaa huolehtia siitä, että prinsessa oli minua kohtaan sydämellisen suosiollinen ja samalla välinpitämätön — minun piti osoittautua lemmekkääksi ja samalla olla tuntematta sitä. Minun piti kosiskella toisen miehen pussiin; ja lisäksi kosiskella tyttöä, joka — vähät siitä, oliko hän prinsessa vai ei — oli kaunein nainen, minkä olin koskaan tavannut. No niin, minä terästin itseäni tähän kovaan koettelemukseen, jota ei suinkaan lievittänyt emäntäni suloinen hämmennys hänen ottaessaan minut vastaan. Kuinka minun onnistui noudattaa ohjelmaani, näkyy seuraavasta.
»Sinähän voitat kultaisia laakereita!» näillä sanoilla hän tervehti minua. »Sinä olet aivan kuin se Shakespearen prinssi, joka muuttui kerrassaan toiseksi mieheksi saatuaan kruunun päähänsä. Mutta minähän unhotan, että teidän majesteettinne on kuningas.»
»Minä pyydän, että sanot vain sen, minkä sydämesi käskee sanomaan, ja että puhuttelet minua ristimänimeltäni.»