Hän kiitti minua hyvin kylmästi. Miehellä saattoi olla monia eteviä ominaisuuksia, mutta tunteitaan hän ei osannut salata. Vento vieraskin olisi voinut huomata, että hän vihasi minua ja kuohui raivosta tavatessaan minut yhdessä prinsessa Flavian kanssa; mutta minä voin kuitenkin huomata hänen koettavan hillitä itseään ja luulotella minulle, että hän uskoi minun todella olevan kuninkaan. Tuon kaiken tietysti arvasin helposti; mutta jollei kuningas ollut petturi, joka oli minua ovelampi ja rohkeampi — ja minä aloin jo kuvitella itseäni koko mestariksi siinä osassa — ei Michael voinut sitä uskoa. Ja jollei hän sitä uskonut, niin täytyi hänestä tuntua hirveältä osoittaa minulle kuninkaalle tulevaa kunnioitusta ja kuulla minun puhuttelevan heitä Michaeliksi ja Flaviaksi!
»Teidän majesteettinne on haavoittunut käteen», hän huomautti vilpillisen huolestuneena.
»Niin, satuin leikkimään äpärän pennun kanssa» — en voinut olla härnäämättä häntä — »ja tiedäthän, veli hyvä, ettei sellaisiin voi koskaan luottaa.»
Hän hymähti yrmeästi, ja hänen tummat silmänsä tiirottivat minuun.
»Mutta eikö sen purema ole vaarallinen?» huudahti Flavia hätäytyneenä.
»Ei tällä kertaa», vastasin. »Toinen juttu olisi, jos olisin antanut sen puraista syvempään.»
»Olet kai antanut tappaa sen?» hän kysyi.
»En vielä; me odotamme, käykö sen purema kiusalliseksi.»
»Ja entäpä jos käy?» kysyi Michael, hymyillen katkerasti.
»Silloin se isketään oitis kuoliaaksi, rakas veli», minä vastasin.