»Ethän sinä toki enää leikittele sen kanssa?» pyysi Flavia.
»Ehkäpä, jos halu tulee.»
»Sehän voi purra sinua uudestaan.»
»Sitä se varmasti yrittää», sanoin hymyillen.
Kun rupesin pelkäämään, että Michael voisi ärtyneenä sanoa jotakin, josta minun olisi täytynyt vihastua, ja kun minun tuli näyttäytyä hänelle suosiolliseksi, vaikkapa samalla osoitin vihaanikin, aloin onnitella häntä hänen rykmenttinsä loistavasta ryhdistä ja taatusta kuningasmielisyydestä kruunauspäivänä. Sitten rupesin ihastunein sanoin kehumaan metsästyslinnaa, jonka hän oli ystävällisesti lainannut minun käytettäväkseni. Mutta silloin hän nousi äkisti pystyyn. Hänen oli mahdotonta enää hillitä mieltänsä; sen vuoksi hän kiiruhti siirtymään muihin asioihin ja sanoi:
»Ulkona eteisessä on kolme ystävääni, jotka hyvin halusta tahtoisivat tulla esitellyiksi teidän majesteetillenne. Saanko pyytää heille tätä armoa?»
Astuin oitis hänen luokseen ja työnsin käteni hänen kainaloonsa. Hänen synkkä silmäyksensä oikein lämmitti sydäntäni. Me lähdimme veljellisesti yhdessä eteiseen. Siellä Michael viittasi, ja kolme miestä tuli meitä kohti.
»Nämä herrat», lausui Michael arvokkaaseen sävyyn, joka osoitti mahdollisimman suurta itsehillintää hänen puoleltaan, »ovat teidän majesteettinne kaikkein kuuliaisimmat ja uskollisimmat alamaiset ja minun hartaat ystäväni.»
»Kummastakin syystä on minulla aihetta iloita tullessani heidät tuntemaan», vastasin.
He astuivat vuoron perään suutelemaan kättäni — de Gautet, pitkä laiha veijari, jolla oli pitkät suortuvat ja vahatut viikset; Bersonin, belgialainen, keskikokoinen ja lihavahko mies, joka oli kaljupäinen, vaikka hän ei vielä ollut kolmeakymmentäkään; ja viimeiseksi maanmieheni Detchard, jolla oli kapeat kasvot, lyhyeksi leikattu tukka ja hyvin tumma kasvojenväri. Muuten hän oli siroruumiinen, leveä hartioilta ja lanteilta kapea. Arvasin, että veitikka oli mestarimiekkailija. Hänelle puhuin englantia, vaikka muukalaisittain murtaen; ja tohdinpa vannoa, että se veijari hymyili minulle, vaikka hän oitis salasikin hymynsä.