Herra! Detchard siis tuntee salaisuuden, sanoin itselleni.
Päästyäni eroon rakkaasta veljestäni ja tämän ystävistä palasin takaisin kaunoisen serkkuni luo. Hän seisoi ovella minua vastassa. Kun sanoin jäähyväiset, tartuin häntä käteen.
»Rudolf», sanoi hän hyvin hiljaa, »minä pyydän sinua olemaan hyvin varovainen.»
»Minkä asian suhteen?»
»Tiedäthän, etten voi sanoa sitä julki, mutta minä pyydän sinua muistamaan, mitä sinun henkesi merkitsee…»
»Kenelle?»
»Ruritanialle!»
Teinkö oikein vai väärin näytellessäni edelleen osaani? En osaa itse vastata! Kaikinhan oli hullua, mitä ikinä teinkään; enkä minä saanut ilmaista hänelle totuutta.
»Ainoastaan Ruritanialleko?» kysyin lempeästi.
Hän punastui kovin.