»Myöskin ystävillesi», hän sanoi.
»Ystävillekö vain?»
»Ja serkullesi ja hyvälle ystävällesi», hän kuiskasi.
En voinut siihen enää sanoa mitään; suutelin hänen kättään ja lähdin tieheni — hyvin tyytymättömänä omaan itseeni.
Eteisessä tapasin Fritz veitikan, joka lakeijoista piittaamatta huvitteli itseään pitämällä sormiaan kreivitär Helgan kerinpuuna tämän selvittäessä lankavyyhteään.
»Katti vieköön!» hän sanoi poislähtiessämme. »Eihän aina jaksa juoniakaan sommitella. Rakkauskin vaatii osansa.»
»Totta kyllä», lausuin; ja silloin Fritz, joka oli kulkenut vierelläni, yhtäkkiä keksi, ettei se ollut oikein sopivata, ja vetäytyi kunnioittavasti jälkeeni.
YHDEKSÄS LUKU.
Mihin kaikkeen pientä pöytää voi käyttää.
Jos rupeisin kertomaan kaikista jokapäiväisistä tapauksista silloisessa elämässäni, luulisin siitä tulevan sangen opettavaisen kronikan suurelle yleisölle, joka ei tiedä, miten palatseissa eletään. Jos saisin päähäni paljastaa joitakin silloin keksimiäni salaisuuksia, niin olisi Euroopan valtiomiehillä paljon oppimista. Mutta minä en aio tehdä kumpaakaan. Silloin joutuisin purjehtimaan ikävystyttävyyden Skyllan ja lörpötteleväisyyden Karybdiksen välillä; senvuoksi huomaan parhaaksi, että rajoitun ankarasti siihen maanalaiseen draamaan, jonka juoni tällöin kehittyi Ruritanian kuningashovin siloisen pinnan alla. Sen ainoastaan saatan mainita, että salaista keppostamme ei keksitty. Minä tein tosin virheitä. Minulle sattui useasti sangen tukalia hetkiä, jolloin tarvitsin kaiken minulla suinkin löytyvän tahdikkaisuuden ja siron säädyllisyyden voidakseni selvitä pulasta, kun satuin unohtamaan asioita ja henkilöitä, joita minun olisi tullut muistaa ja tuntea. Mutta yleensä selviydyin näistä kompastuksista sangen hyvin, ja sen saan laskea juuri uhkayrityksemme huimuuden ansioksi. Melkein uskon, että kun kerta olin päässyt täysin omistamaan ulkonaisen yhdennäköisyyden, oli minun paljon helpompi esittää Ruritanian kuningasta kuin jotakin lähinaapuriani.