Sapt rupesi tajuamaan, kuinka pitkälle hän voi mennä ja milloin hänen oli pakko taipua.
»Me kulutamme aikaa turhaan», lisäsin; »jokaisena päivänä, jona annamme kuninkaan virua siellä missä hän nyt on, nousee hänelle uusi vaaran uhka; ja jokaisena päivänä, jona minun on pakko näytellä päähenkilön osaa tässä ilveilyssä, kiristyy nuora oman kaulanikin ympäri. Sapt, meidän täytyy pelata korkein panoksin — meidän täytyy antautua uhkapeliin.»
»No, olkoon menneeksi», sanoi hän huoaten.
No niin — kello puoli kaksitoista sinä iltana Sapt ja minä nousimme hevostemme selkään. Fritz jäi pitämään vahtia kuninkaan huoneissa, emmekä me kertoneet hänelle, mille retkelle lähdimme. Yö oli hyvin pimeä. Minulla ei ollut miekkaa matkassa, mutta oli revolveri, pitkä tikari ja salalyhty. Veräjälle tultuamme minä hyppäsin satulasta.
»Minä odotan täällä», sanoi Sapt. »Jos kuulen laukauksen…»
»Pysykää sittenkin vain täällä; te olette silloin ainoa pelastuksen mahdollisuus kuninkaalle. Teille ei saa tapahtua mitään pahaa.»
»Oikeassa taidatte olla, ystäväiseni. Onnea matkalle!»
Minä työnsin pikku porttia sisäänpäin. Se antoi perään, ja minä tulin keskelle pensasryhmää. Ruohottunutta polkua pitkin poikkesin oikeaan käteen, kuten kirjeessä oli neuvottu, ja etenin hyvin varovaisesti. Salalyhtyni etuverho oli alaspainettuna ja revolverini hana viritettynä. En kuullut ripsahdustakaan ympäriltäni. Pian näin jotain tummaa edessäni. Se oli huvimaja. Nousin pieniä portaita ylös ja tulin kehnolle ovelle. Avasin sen ja astuin sisään.
Vastaani lennähti nainen ja tarttui kiihkeästi käteeni.
»Sulkekaa ovi!» hän kuiskasi.