Kävin oven luo ja kosketin sen ripaa. Sitten hiivin varpaisillani takaisin.
»En saa sitä auki», valitin; »lukko taitaa olla epäkunnossa.»
»Oh, minä sen kyllä saan auki!» ärjäisi Detchard. »Älä lörpöttele joutavia, Bersonin! Miksikäs ei? Aristeletko sinä yhtä ainoata miestä?»
Minä nauroin partaani. Seuraavassa silmänräpäyksessä ovi repäistiin auki. Lyhtyni valossa näin kaikkien kolmen seisovan kynnyksellä vieri vieressä ja revolverit ojossa minua kohti. Karjaisten täyltä kurkkua ryntäsin niin sukkelaan kuin pääsin lattian poikki ovelle. Kolme laukausta pamahti miltei yhtaikaa, mutta luodit litistyivät kilpeäni vastaan. Seuraavassa tuokiossa lennähdin ulos, ja pöytäni kaatoi heidät kumoon, niin että he kaikki kolme ja minä ja kelpo pöytäni vyöryimme yhdessä rymäkässä portaita alas, roistojen kiroillessa ja reuhtoessa vastaan kaikista voimistaan. Antoinette de Maubanin kuulin parkaisevan ylhäällä, mutta minä nousin pystyyn ja nauroin ääneen.
De Gautet ja Bersonin viruivat maaperässä liikkumattomina kuin olisivat pyörtyneet. Detchard makasi selällään pöydän alla, mutta minun noustessa pystyyn hän potkaisi sen päältään ja ampui uudestaan. Minäkin kohotin aseeni ja ammuin umpimähkään. Kuulin hänen kiroavan; ja sitten syöksähdin juoksemaan nopeasti kuin jänis ja nauroin koko ajan. Lennähdin huvimajan ohi ja sitten muurinsivua pitkin. Kuulin askeleita takaani, käännähdin kohti ja ammuin jälleen pimeään. Askeleet lakkasivat kuulumasta.
»Jumala suokoon, ettei tuo nainen olisi erehtynyt tikaportaista», ajattelin itsekseni, sillä muuri oli hyvin korkea ja sen harjalla oli tiheässä rautapiikkejä.
Ahaa — tuollapa ne portaat olivatkin; kuin välähdyksessä olin juossut niitä myöten muurin harjalle ja hypähtänyt toiselle puolelle. Sitten näin hevoset ja kuulin laukauksen. Sapt se ampui. Hän oli kuullut meidän taistelumme ja raivosi kuin riivattu lukitulla veräjällä, potkien sitä ja ammuskellen avaimenreikään. Hän oli hädissänsä aivan unohtanut, ettei hän olisi saanut ottaa osaa taisteluun. Minä nauroin jälleen, taputin häntä olalle ja sanoin:
»Lähtekää pois kotiin sänkyyn, vanha veikko. Minulla on ollut niin ihana seikkailu ravintolapöydän kanssa, ettette ole mokomata ennen kuullutkaan!»
Hän hätkähti ja kääntyi minua kohti ja huudahti: »Oletteko te pelastunut — ja ehjänä?» Ja sitten hän puristi kättäni puristamasta päästyään. Mutta seuraavassa tuokiossa hän sanoi kulmiaan rypistäen: »Mille vietävälle te oikein nauratte?»
»Nauranpahan vain lystilliselle seikkailulle, johon otti osaa neljä herraa ja yksi pöytä», vastasin ja nauroin yhä katkerakseni. Sillä perin hullunkurinen näky oli todella ollutkin nähdä tuo peljätty kolmikko pahoin kolhittuna potkivan vimmatusti maaperässä niin viattoman aseen voittamana kuin tavallinen pieni ravintolapöytä itsessään on.