Olin arvannut hyvin noiden konnien aikeet, enkä tarvinnut Antoinetten varoituksia. Heidän tuumanaan oli syöksyä kimppuuni, kohta kuin olin ruvennut puhelemaan yhden kanssa heistä ja sen vuoksi käynyt vähemmän varovaiseksi.
»Antakaa minulle minuutti ajatusaikaa», sanoin; ulkopuolelta olin kuulevinani hiljaista naurua.
Käännyin Antoinetten puoleen.
»Pysytelkää aivan seinän vieressä, jotta ne eivät voi ovesta osata teihin», kuiskasin hänelle.
»Mitä aiotte tehdä?» kysyi hän säikähtyen.
»Sen saatte heti nähdä», vastasin.
Minä tartuin pieneen rautapöytään. Se ei ollut varsin raskas niin voimakkaalle miehelle kuin minä olin, ja minä pitelin sitä jaloista. Pyöreä levy, jota pidin edessäni, suojasi kokonaan pääni ja yläruumiini. Kiinnitin lyhdyn sangasta vyöhöni ja pistin revolverin taskuuni, niin että voin sen helposti sieltä tavoittaa. Äkkiä näin sitten oven liikahtavan aivan hiljaa — ehkä tuuli työnsi sitä sisäänpäin, ehkäpä se olikin ihmiskäsi.
Minä vetäydyin kauemmaksi ovelta — niin kauas kuin pääsin — ja pitelin pöytää äskenmainitsemassani asennossa. Sitten sanoin kovaa: »Hyvät herrat, minä suostun tarjoukseenne ja luotan kunniasanaanne. Jos tahdotte avata oven…»
»Avatkaa itse», huusi Detchard.
»Se avautuu ulospäin», sanoin. »Väistykää hiukan taapäin, herrani, muuten ovi satuttaa teitä, kun avaan sen.»