Me menimme jälleen tanssisaliin. Koska minun oli pakko hyvästellä vieraita, irtaannuin Flaviasta; ja kun kaikki olivat kumartaneet minulle, menivät he kumartamaan hänelle. Sapt näkyi pyörivän kaikkialla tungoksessa; ja missä hän vain oli käynyt, siellä näkyi hymyjä ja merkitseviä katseita ja kuului kuiskailevaa sohinaa. Olen varma, että hän piti järkähtämättä kiinni säälimättömästä päätöksestään ja levitti ympärinsä iloista sanomaa. Hänen elämänsä ainoana päämaalina oli kannattaa laillista kuninkuutta ja iskeä musta Michael mäsäksi. Flavia, minä — yksinpä Zendan tyrmässä viruva todellinen kuningaskin — kaikki me olimme vain merkityksettömiä shakkinappuloita hänen kädessään. Hän ei edes tyytynyt rajoittamaan toimintaansa palatsin seinien sisälle; sillä kun minä vihdoin talutin Flavian leveitä marmoriportaita alas hänen vaunuihinsa, seisoi ulkona suuri väkijoukko, joka tervehti meitä jyrisevin eläköönhuudoin. Mitä minä voinkaan tehdä? Jos olisin puhunut, ilmaissut kaiken, olisivat he kieltäytyneet uskomasta, etten ollut kuningas; pikemminkin he olisivat uskoneet, että kuningas oli äkkiä tullut hulluksi. Saptin kavalat juonet ja minun oma intohimoni olivat auttamattomasti ajaneet minut paljon kauemmaksi kuin olin uskaltanut ajatellakaan; paluutie oli minulta tukossa; ja intohimoni ajoi minua yhä pitemmälle samaan suuntaan, minne toisen kylmäveriset suunnitelmat minua vetivät. Minä uhittelin koko Strelsauta ja Ruritaniaa sinä yönä, aivan kuin olisin todellakin ollut kuningas ja prinsessa Flavian onnellinen ylkä.
Vasta kello kolmen tienoissa aamulla, kun ensimmäinen harmaja aamunsarastus alkoi paistaa sisään, pääsin vetäytymään pukeutumiskammioon; ja Sapt oli yksin luonani. Minä istuin kuin pökerryksissä ja tuijotin valkeaan, Sapt tuprutteli piippuaan, Fritz oli käynyt levolle — hän ei ollut tahtonut edes puhellakaan minun kanssani. Pöydällä kyynärpääni vieressä oli punainen ruusu; se oli koristanut Flavian valkoista povea, ja erotessamme hän oli suudellut sitä ja antanut sen minulle.
Sapt kurotti laihoja petolinnunkynsiään ruusua kohti; mutta minä sieppasin sen kiireesti häneltä säilyyn.
»Se on minun», sanoin, »teille ei se kuulu — eikä kuninkaallekaan!»
»Me taistelimme tänä yönä kelpo taistelun kuninkaan hyväksi», sanoi
Sapt.
Minä käännähdin kiivaasti häntä kohti.
»Mikä estäisi minua taistelemasta omaksi hyväkseni?» tiuskahdin.
Hän nyökkäsi.
»Kyllä tiedän; mitä te ajattelette», hän sanoi. »Mutta nuori ystäväni, oma kunniannehan kahlehtii teidät.»
»Oletteko te jättänyt minulle edes kunnian rippeitäkään!»