»Flavia», minä sanoin — ja merkillisen kuivaa ääntäni en ollut tuntea omakseni — »minä en olekaan…»
Hän katsahti odottavasti silmiini; mutta ennenkuin pääsin jatkamaan, kuului askeleita ulkoa sorakäytävältä, ja miehennaama näyttäytyi avonaisessa akkunassa. Flavia kirahti hiljaa ja väistyi kauemmaksi minusta. Aloittamani lause kuoli huulilleni. Sapt se siellä seisoi akkunan takana; hän kumarsi meille syvään; mutta hänen otsallaan oli tuima ryppy.
»Pyydän tuhat kertaa anteeksi rohkeuttani teidän majesteetiltanne», hän sanoi, »mutta hänen korkea-arvoisuutensa kardinaali on odotellut jo neljännestuntia sanoakseen jäähyväiset kuninkaalle.»
Minä katselin häntä tiukasti silmiin ja luin mistä vihaisen varoituksen. Kuinka kauan hän lienee kuunnellut akkunan takana, sitä en tiedä; mutta hän oli ilmautunut näkyviin juuri ratkaisevassa silmänräpäyksessä.
»Emme saa antaa hänen korkea-arvoisuutensa enää odotella», lausuin sitten.
Mutta Flavia, joka ei hävennyt rakkauttaan, ojensi loistavin silmin ja hehkuvin poskin kätensä akkunasta Saptille. Hän ei virkkanut sanaakaan; mutta joka on kerrankin nähnyt edessään rakkaudesta hehkuvan naisen, hänen on mahdoton erehtyä tämän ilmeestä. Vanhan soturin huulilla väreili hapan, hiukan surumielinen hymy, ja hänen äänessään oli todellista hellyyttä, kun hän kumartui suutelemaan pienoista kättä ja sanoi:
»Jumala varjelkoon teidän kuninkaallista korkeuttanne ilossa ja surussa, hyvinä ja pahoina päivinä!»
Sitten hän katsoi minuun, ojentautui sotilaallisen suoraksi ja lisäsi:
»Mutta kuningas ennen kaikkea — Jumala varjelkoon kuningasta!»
Ja Flavia tarttui käteeni, suuteli sitä ja kuiskasi liikutettuna:
»Amen!»