»Kuka? Michaelko? Niinkuin Michael olisi pahin!»
»Mitä pahempaa sitten tiedät?»
Minun oli vielä mahdollista pelastaa kunniani; hillitsin väkevällä ponnistuksella mieleni kuohunnan, irroitin käsivarteni hänen ympäriltään ja astuin pari askeletta kauemmaksi. Muistan vielä, kuinka yötuuli pani vanhat jalavat akkunan ulkopuolella suhisemaan.
»Jollen olisikaan kuningas», sain soperretuksi — »jos olisin vain ihan tavallinen mies…»
Ennenkuin voin jatkaa, tarttui hän kiihkeästi käteeni.
»Jos olisit vaikka vankina Strelsaun syvimmässä tyrmässä, niin olisit minun kuninkaan!», hän sanoi loistavin silmin.
Minä voihkasin hiljaa: »Jumala antakoon tämän minulle anteeksi!» Ja pidellen häntä kädestä aloitin uudestaan: »Jollen olisikaan kuningas…»
»Hys, hiljaa!» hän kuiskasi. »Tätä minä en ansaitse — minä en ansaitse, että sinä epäilet minua, Rudolf. Kun nainen menee miehelään muusta syystä kuin rakkaudesta, katsooko hän silloin mieheen niinkuin minä katson sinuun?»
Hän peitti kasvonsa käsiinsä.
Me seisoimme ääneti lyhyen hetkisen — pitkältä, ihanalta iankaikkisuudelta se minusta tuntui! — ja pidellen kättäni jälleen hänen uumillaan kokosin kaikki ne kunniantunnon ja rehellisyyden rippeet, jotka hänen kauneutensa ja raskas toimeni olivat jättäneet jälelle.