»Niin — viime aikoina! Koskaan ennen en tuntenut mitään sellaista sinua kohtaan.»
Ylpeys ja ilo täytti minut kokonaan. Minä se olin, Rudolf Rassendyll, joka otin voittanut tämän ihanan kukan — minuna itsenäni hän minua rakasti! Minä kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen ja puristin häntä kuumasti rintaani vasten.
»Etkö sitten ennen olekaan rakastanut minua?» kysyin.
Hän katseli minua kasvoihin ja hymyili; sitten hän kuiskasi:
»Sinun kruunuusi lienen ennen rakastunut. Mutta tätä aloin tuntea vasta kruunauspäivänäsi!»
»Etkö koskaan aikaisemmin?» kiusasin häntä kiihkeästi.
Hän nauroi hiljaa.
»Sinä puhut niinkuin tulisit oikein iloiseksi, jos vastaisin kieltävästi», hän myhäili.
»Onko se siis totta?»
»On», hän vastasi, ja tuon ainokaisen pikku sanan hän lausui soperrellen. Tuokion perästä hän sanoi: »Mutta ole varuillasi, Rudolf rakas! Nythän yltyy raivoon.»