Sapt antoi oitis myöten. Vaikka hän olikin tuima ja yrmeä soturi, oli hänellä verraton tahdikkuus ja — mikäli tulin yhä selvemmin huomaamaan — erinomainen ihmistuntemus. Minkä vuoksi hän tyytyi kiusaamaan niin vähän minua prinsessalla? Siksi, että hän tiesi, että tämän sulous ja minun oma kiintymyksen! auttaisivat hänen asiaansa paljon paremmin kuin kaikki hänen todistelunsa, ja että mitä vähemmän minä mietin hänen ehdotustaan, sitä varmemmasti tulisin noudattamaan hänen mieltään. Hänen täytyi kyllä arvata, kuinka syvästi kaikki tämä tulisi leikin päättyessä loukkaamaan prinsessaa, mutta siitä hän ei piitannut vähääkään. Ja voinko minäkään hyvällä omallatunnolla väittää hänen olleen väärässä? Jos saimme kuninkaan vapautetuksi, tulisi prinsessa olemaan hänelle suosiollinen ja rakastettava, tiesipä hän sitten henkilönvaihdoksesta tai ei. Ja — entäpä jos kuningas ei päässytkään vapaaksi? Sitä käännettä emme olleet vielä ollenkaan pohtineet. Mutta minulla oli aavistus, että Sapt siinä tapauksessa koroittaisi minut Ruritanian valtaistuimelle koko iäkseni ja naittaisi minut prinsessan kanssa. Sapt olisi mieluummin pannut vaikka itsensä paholaisen kuninkaaksi kuin paholaisen, taitavan opetuslapsen, mustan Mikon.
* * * * *
Tanssiaiset olivat kerrassaan upeat. Minä aloitin juhlan astuen sisään prinsessa Flavian kanssa, ja myöhemmin pyörin hänen kanssaan valssissa. Uteliaat silmäparit ja kiihkeät kuiskailut seurasivat meitä. Sitten kävimme illallispöytään, ja istuessamme siinä vierekkäin olin menettää järkeni perin hullusta rakkaudesta, sillä hän vastaili katseihini ja hänen kuuma hengityksensä kohtasi puolitiessä minun sopertelujani. Nousin seisomaan ja koko loistavan seuran nähden otin rinnaltani Ruritanian »Punaisen ruusun» nauhan hohtokivitähtineen ja kiedoin sen hänen valkealle kaulalleen. Jyrisevät suosionosoitukset palkitsivat minua kun jälleen istuuduin, ja minä näin Saptin irvistelevän viinilasi huulilla ja Fritzin rypistävän arvelevasti otsaansa. Aterian loppuaika kului jokseenkin ääneti; en minä eikä Flaviakaan kyennyt juuri puhelemaan. Fritz tuli koskettamaan olkapäätäni; minä nousin pystyyn, tarjosin prinsessalle käsivarteni ja talutin hänet pieneen sivuhuoneeseen, jossa meille tarjottiin kahvia. Muut herrat ja naiset vetäytyivät muuanne, ja me jäimme kahdenkesken.
Pikku huoneen akkuna antoi linnanpuistoon. Ilta oli ihana, viileä ja tuoksuva. Flavia istahti, ja minä asetuin seisomaan hänen eteensä. Minä kävin kuumaa kamppailua oman luontoni kanssa. Jollei hän tällöin olisi katsonut minuun, niin luulen, että sillä hetkellä olisi parempi minuuteni voittanut pahan luontoni. Mutta äkkiä hän silmäsi minuun aivan kuin tahtomattaan, ujosti ja kysyvästi; tumma puna levisi hänen kasvoilleen ja aina kaulalle asti, ja hän hengitti syvään. Ah, hyvä Jumala, kuinka kaunis hän silloin oli! Minä unohdin Zendan kuninkaan. Unohdin Strelsaun kuninkaan. Hän oli prinsessa — ja minä olin petturi! Mutta luuletteko minun tällöin sitä muistaneen? Minä lankesin polvilleni hänen eteensä ja tartuin hänen molempiin käsiinsä. En puhunut yhtään sanaa. Mitä sanoja siinä olisikaan tarvittu? Yön lempeät äänet säestivät äänetöntä kosintaani, kun painoin kuuman suudelman hänen huulilleen.
Sitten hän työnsi minut kauemmaksi ja huudahti hiljaa:
»Onko tämä totta, vai onko se vain siksi, että sinä arvelet olevasi pakotettu siihen?»
»Totta se on», sanoin hillityllä äänellä; »totta on, että rakastan sinua enemmän kuin omaa henkeäni, enemmän kuin totuutta, enemmän kuin miehen kunniaa!»
Hän ei huomannut sanoissani piilevää katkeraa sisällystä, vaan käsitti ne lempivän miehen tavalliseksi liioitteluksi. Hän kumartui minua kohti ja kuiskasi:
»Ah, kunpa et olisikaan kuningas! Silloin vasta voisin oikein näyttää, kuinka suuresti sinua rakastan! Kuinka onkaan mahdollista, että olen sinuun rakastunut? Mistä se johtuu, että nyt rakastan sinua koko sydämestäni ja sielustani?»
»Nyt?»